Ajantaju – kahdeksas aistimme?

Jo pienelle vauvalle kehittyy ymmärrys ajan kulumisesta tämän odottaessa ruokaa tai hoitajan huomiota. Jos tarve ei täyty kohtuullisessa ajassa, vauva alkaa itkeä. Onko siis ajantaju yksi aisteistamme näkö-, kuulo-, tunto-, maku-, haju-, tasapaino- ja asentoaistin tavoin? Vai onko se kokemuksen myötä opittu kulttuurisidonnainen ymmärryksen muoto?

Lineaarinen aika etenee alkupisteestä loppupisteeseen

Aristoteles kiteytti, ettei aika ole sama asia kuin muutos, joskaan ei ole olemassa aikaa ilman muutosta. Niinpä arjessa mittaamme aikaa kokemuksellisesti muutosten määrällä ja laadulla. Jos huomiomme vangitsevia tapahtumia sattuu ympärillämme tiheästi, aika tuntuu rientävän, mutta jos mitään ei tapahdu ja varsinkin, jos harras toiveemme ei toteudu, aika tuntuu matelevan. Länsimaissa ajatellaan ajan kulkevan alkupisteestä loppupisteeseen suoraan lineaarisesti tai loivassa kaaressa. Yleisimmin aikaa kuvataan vaakasuoralla janalla. 1700-luvun valistusopit loivat uuden käsityksen, että edessä oleva aika on nähtävä ylöspäin nousevana janana, sillä niiden mukaan tulevaisuus tulee olemaan menneisyyttä parempi. Kun teoreetikot ja historioitsijat (G. W. Hegel, K. Marx, M. Weber, T. Parsons, W. W. Rostow) alkoivat muovata 1800-luvulta alkaen valistuksen modernisoitumisajatuksista holistisia modernisaatioteorioita, monet niiden skenaarioista rakentuivat vaiheittaisen kehityksen konseptille. Vaihe muodostuu aikajanasta, joka on kulmakertoimeltaan melkein vakio, ja se päättyy hyppäykselliseen nousuun korkeammalle tasolle ja uuteen vaiheeseen. Näiden vaiheteorioiden mukaan kehitys siis etenee portaittain.

Yhteisöllisissä kulttuureissa aika on samanaikaisten prosessien tapahtumaketju

Länsimaista aikakäsitystä on kuvattu yksiulotteiseksi ja yksilökeskeiseksi. Se on täsmällisesti mitattavissa ja vääjäämättömästi etenevä yksi prosessi. Se ei ole kuitenkaan yleismaailmallinen eikä ainoa aikakäsitys. Välimeren maiden, Afrikan ja Etelä-Amerikan aikakäsitykset poikkeavat siitä moniulotteisuudessaan. Näissä ihmiskeskeisissä ja yhteisöllisissä kulttuureissa aikaa ei nähdä täsmällisenä ilmiönä vaan moniulotteisena, monista prosesseista muodostuvana tapahtumaketjuna. Näissä kulttuureissa ollaan sitä tyytyväisempiä, mitä useampi asia on tekeillä samanaikaisesti. Tärkeämpää on itse tapahtuma tai tapaaminen – ei kellonaika, jolloin ne toteutuvat. Ihmiset ja heidän välisensä kanssakäyminen ovat merkityksellisempiä kuin tapahtumien ajankohta tai kesto. Multiaktiiviset ihmiset lykkäävät, venyttävät ja näpelöivät aikaa mieleisekseen.

Reaktiivisissa kulttuureissa aika on syklistä

Kolmannen suuren aikakäsityksen ovat muovanneet reaktiiviset Aasian kulttuurit. Niissä aika kytketään luontoon ja siinä tapahtuviin muutoksiin, kuten auringon nousuihin ja laskuihin, taivaankappaleiden liikkeisiin sekä vuodenaikoihin. Ajan nähdään kiertävän ympyrää loputtomasti, mutta ympyrä ei ole tismalleen sama, vaan ympyrät ovat lomittaisia kuin kierrejousen kierrokset. Reaktiivisten kulttuurien edustajat eivät tee hätiköityjä päätöksiä vaan ”nukkuvat yön yli”. He ikään kuin tekevät mielessään pohtimiskierroksen ja sitten palaavat asiaan uudestaan. He ovat luonteeltaan sisäänpäin kääntyneitä ja vuorovaikutussuhteisiin keskittyviä ihmisiä, jotka ajattelevat toimintavaihtoehtoja ja niiden mahdollisia seurauksia. Kun päätös on tehty, siinä pysytään. Tällaisen ajattelutavan katsotaan olevan tunnusomaisinta sellaisille reaktiivisille kulttuureille, joita Japani, Kiina, Turkki ja Suomikin edustavat. Jopa ajatellessaan itseään suomalainen ottaa lähtökohdakseen ajan ja ikään kuin asemoi itsensä ajankehälle. Kun on pimeää, nukuttaa, tai kun aurinko nousee keväisin päivä päivältä aiemmin, tulee halu nousta sängystä yhä varhaisemmin. Me ikään kuin ”kuuntelemme aikaa” ja eläydymme vuorokausi- ja vuodenaikarytmeihin. Kun sanomme nauttivamme talvesta, niin siten ilmaisemme sisäistäneemme tuon vuodenajan ja olevamme sinut sen kanssa.

Mutta onko ajantaju aisti?

Aikakäsityksemme on rikas ja nyansoitunut. Reaktiivisen kulttuurin edustajina emme tarkkaile aikaa vain osana ympäröivää maailmaa vaan se on meille myös keskeinen itsereflektion väline. Ottaen huomioon sivilisaatioiden aikakäsitysten erilaisuudet ajantajussamme näyttää olevan enemmän kulttuurisidonnaisia piirteitä kuin synnynnäisiä ominaisuuksia. Aistiksi sitä ei siksi voi luokitella.

Timo Myllyntaus on professori.