Akateeminen hissipuhe

Näinä hissipuheiden, twiittien ja pecha kuchien aikoina tuntuu aina vain vaikeammalta vastata kysymyksiin: mitä tutkit tai mitä teet työksesi?

Kuinka kertoa 140 merkissä, 3 minuutissa tai 20 kuvassa, että minua kiinnostavat kirjalliset kollaboraatiot, mutta myös julkisen sektorin konsultit, muslimihahmot kotimaisessa kirjallisuudessa ja toimijat, joita kutsun kirjallisiksi kuraattoreiksi.

Kaikki aiheita, joita olen tutkinut, joista olen kirjoittanut – ja joihin olen jopa saanut rahoitusta – viimeisen neljän vuoden aikana.

Tai vaikka tuo mahtuisikin 140 merkkiin, kuinka kertoa samassa esittelyssä, että olen kirjoittanut myös Euroopan unionista ja immateriaalitaloudesta, ja valtio on yksi älyllisen rakkauteni kohteista?

Juuri alkanut uusi hankkeemme sen sijaan tutkii suomalaisen eliitin suhdetta muuhun yhteiskuntaan. Kiinnostaisi myös tutkia joukkorahoitusta.

Entä kuinka kertoa vielä samalla hissimatkalla, että juuri nyt työskentelen vuoden ajan mediatutkimuksen yliopistonlehtorina täällä Turun yliopistossa – Susanna Paasosen sijaisena? Tänne päädyin Helsingin yliopiston, Jyväskylän yliopiston, Goldsmiths Collegen ja Tampereen yliopiston kautta. Ja muutin juuri Tampereelle. Vaikea siis edes sanoa, mistä olen tai tulen.

Mistä tällainen kyvyttömyys itseni ytimekkääseen esittelemiseen kertoo? 2000-lukulaisesta keskittymishäiriöstä, vai pätkärahoitetun post docin arjesta, jossa aiheet vaihtuvat rahoituksen vaihtuessa? Vai harjoitanko vain paljon toivottua monitieteisyyttä?

Ehkä hissipuhe tarttuu kurkkuun kaikista näistä syistä. Toisaalta kyvyttömyys ammatillisiin kiteytyksiin kumpuaa yhä useammin myös yrityksestä pitää elossa sivistyksellistä suhdetta humanismiin ja yhteiskuntatieteisiin.

Meidän tutkijoiden – ja tutkimustulostemme – on kyettävä olemaan jotain muuta kuin twiittejä. Muuten meitä ei tarvittaisi.

Haluttomuuteni määritellä tutkijuuttani kertoo myös siitä, että tutkimukseni on oltava minua tärkeämpää – silloin, kun olen julkisuudessa. En esittele itseäni kertoakseni, kuka olen, vaan jakaakseni sen, mitä olen maailmasta oppinut ja keskustellakseni siitä muiden kanssa. Tutkimalla.

Siksi järkevin tapa esitellä itseni on tietysti ohjata teidät lukijat tekstieni tai opetukseni pariin – ja myös pitää kiinni siitä, että oppiminen, ymmärtäminen ja tutkiminen vaativat yhä lukemista tai opetukseen osallistumista – hissipuheiden rinnalla.

Ehkä jotain tutkimuksellisesta ajattelustani ymmärtää vaikkapa lukemalla tekstini ”Collaborative Processes and the Crisis of Attentiveness”. Siinä pohdin, onko prosessi lopputulosta tärkeämpi. Muun muassa.

Hanna Kuusela on kaikkea tätä.