Asemalla

Rautatieasema hiljenee kohti pimeää syysyötä, mutta yksi juna vielä odottaa matkustajiaan. Juna on vanha, sellainen sininen, jossa on nuhjuiset purkan tahrimat penkit ja joka saa päättää itse, haluaako lähteä liikkeelle vai ei. Junan harkitessa asiaa asemalaituriin lässähtelee suuria räntäklimppejä ja välillä aseman katolta valuu kokonainen märänharmaa loskavyöry. Aseman ulkoseinän kellon sekuntiviisari ui tasaisesti eteenpäin, minuuttiviisari nytkähtelee.

Katoksen alla teinityttö nuolee finninaamaisen sotilaan nielurisoja. Suudelmaan on aikaa vielä kahdeksan minuuttia, sen jälkeen juna imaisee sotilaan ja tyttö jää riutumaan ikäväänsä. Heidän ohitseen auraa sohjoa baskeripäinen mummo, jolla on kantokopassa valkoinen kissa. Kissa on järjestänyt kaltereidensa takana mielenosoituksen, sillä räntää sataa sisään ja turkki kastuu. Mummo juttelee sille rauhoittavasti junaan noustessaan.

Minä seison rännän laikuttamalla kivirappusella kellon alla. Olen saapunut tähän junalla, joka jatkoi matkaansa jo aikoja sitten. Märkä möhjö on ehtinyt kastella vaatteeni ja vaikka nyt seisonkin katoksen suojissa, kylmä tuuli puree itsensä sisuksiini asti. Laahustan asemarakennukseen ja jätän kivilattiaan märän vanan pujahtaessani sisään lipunmyynnin ovesta. Juuri tiskiään sulkemassa oleva sinihuivinen nainen ojentaa hämmästyneenä pyytämäni puhelinluettelon.

Saan odottaa vastausta kahdeksan tuuttauksen ajan. Sitten sanon, että sopii tulla hakemaan, kun on kerran luvannut. Muuten minä nousen junaan mummon ja finninaaman kanssa ja lähden takaisin sinne mistä tulinkin.