Etnografia pandemian puristuksessa

Tutkijat ovat kärsineet koronapandemian seurauksista kenties vähemmän kuin moni muu ammattiryhmä. Ajatustyö ja tutkimusraporttien kirjoittaminen onnistuvat kotikonttoriltakin käsin. Jos tutkimusaineistoa ei kuitenkaan vielä ole, tilanne muuttuu olennaisesti. Ilman aineistoa ei ole tutkimustakaan.

Tutkimusaineiston keruu on vaikeutunut kaikilla aloilla, jotka ovat riippuvaisia ihmisten välisestä yhteistyöstä. Erityisen haasteen koronapandemia on asettanut niille ihmistieteen aloille, joiden aineistonkeruu ja tiedonmuodostus perustuvat etnografisiin tutkimusmenetelmiin.

Kentälle pääsy vaikeutunut

Etnografisessa tutkimuksessa tutkija kerää tietoa havainnoimalla, haastattelemalla ja osallistumalla eri tavoin tutkittaviensa arkeen. Etnografit puhuvat ”kenttätyöstä” eli kentällä, tutkittavien omassa elinympäristössä tapahtuvasta tutkimusaineiston keruusta. Tämän tyyppinen ihmisten parissa tehtävä työ ei tietenkään ole ollut mahdollista koronan aikana. Jos tutkijalla on entuudestaan vahvat verkostot kentälle, ei tämä välttämättä ole estänyt tutkimuksen jatkamista. Tilanne on kuitenkin ajanut tutkijat miettimään vaihtoehtoisia aineistonkeruumenetelmiä.

Tiedonmuodostusta yhdessä tutkittavien kanssa

Kentällä ollessaan etnografi pitää päiväkirjaa tapahtumista ja usein myös aktiivisesti kuvaa ympäristöään. Tämän ollessa mahdotonta voi tutkija pyytää tutkittaviaan kirjoittamaan (ohjeistetusti) päiväkirjaa, ottamaan valokuvia tai vaikka kuvaamaan pieniä videopätkiä arkisesta elämästään. Viimeistään koronaepidemia on pakottanut tarkastelemaan digitaalisuuden mahdollisuuksia, jotka ehkä aikaisemmin olivat vain teknologisesti taitavien tutkijoiden käytössä. Tutkittavien näin tuottamia materiaaleja voidaan hyödyntää etäyhteyksien kautta tehdyissä haastatteluissa.

Tutkimuksen tekijyys puntarissa

Kun erilaiset tekniset apuvälineet tulevat merkittävään rooliin tiedonmuodostuksessa ja samalla tutkittavat osallistuvat aktiivisesti aineiston luomiseen, tutkimuksen tekijyyttä pitää alkaa tarkastella uusin silmin. Suomessa anonymisaation ja pseudonymisaation – eli tutkittavien henkilöllisyyden peittämisen – käytännöt ovat hyvin vahvoja. Jossain tilanteissa eettisempää saattaisi kuitenkin olla tekijyyden jakaminen siten, että tiedonmuodostuksen eri osapuolet näkyisivät paremmin valmiissa tutkimusraporteissa. Pandemia on kannustanut – ja pakottanut – etnografeja uusiin luoviin ratkaisuihin, joista osa saattaa vakiintua tavanomaisiksi tutkimuskäytännöiksi. Aika näyttää.

Kirjoittaja Maija Butters on uskontotieteen tutkijatohtori.