Hiekkaa Hietarannan

Kello on kymmenen: Sami on heittämässä minua kotiin flipperi-illan päätteeksi. Saavumme risteykseen. Suuntakyltit leijuvat kaistojen yllä. Kuten aina, Sami katsoo niitä ja kysyy: ”Helsinki vai Ispoinen?” Se on läppä. Minä asun Ispoisissa, mutta Hesassa meillä on tyttökaverit. Aamulla pitää mennä tarhaan duuniin. Toinen vastaus on vastuullinen, toinen hulluutta.

Vaan nyt olen hulluttelutuulella. ”Helsinkiin”, sanon. ”Mennään uimaan Hietarantaan.” Fanittamani bändi Ne Luumäet teki biisin siitä: ”Ei se ole kaukana, haukataan hiekkaa Hietarannan. Siellä tsimmaa miljoona gimmaa”. Olen aina ollut altis populäärikulttuurivaikutteille.

Sami kääntää kuuliaisesti vasemmalle. Itäinen Pitkäkatu, Kaskenkatu, Kaskentie. Sitten ollaan Ykköstiellä. Sillä vanhalla. Kaarina. Piikkiö. Paimio. Salo. Silloin alan uskoa, että Sami on tosissaan. Me ollaan piru vie menossa Helsinkiin keskellä yötä. Marraskuussa! Uimaan!

Soitettiin kummallekin tyttökaverille, että lähdettekö hullulle yöajelulle. Enää en muista, miten siinä kävi. Lähtikö molemmat vai toinen vain? Oman tyttökaverin äiti ainakin kritisoi sitä, että soitetaan joskus yhdentoista aikaan ja pitäisi ulos lähteä. Ehkä se lähti silti?

Ranta on autio, kas kummaa. Missään ei tsimmaa miljoona gimmaa. Taivas on öisen kaupungin värinen, lamppujen hehku heijastuu pilvistä. Vesi on tummaa kuin perkele. Seison Hietarannan syksyisellä, tuulisella biitsillä ja mietin, mihin helkutin liemeen olen itseni taas saattanut.

Lapsena tykkäsin uimisesta, eikä lämpötilalla ollut mitään väliä. Siitä on vuosia. Teini-iän jälkeen minulla on kesälläkin hankaluuksia, kun veden lämpötila on reilusti päälle 20 astetta. Kun ollaan Maskun hiekkakuopilla yöuinnilla, hivuttaudun veteen muiden jo polskiessa. Ja nyt pitäisi loppusyksyn yönä uskaltaa kastautua. Mutta pakkohan se on. Kun tänne asti on jo ajettu.

Joten ryntään veteen.

Vesi on shokeeraavan jäätävää. Noin 25 astetta kylmempää kuin mikä olisi mielestäni miellyttävää. Karjun ja kiljun, ja kovin pian ryntään vedestä kuin atlantislainen berserkki.

Sami seisoo rannalla ja pitää kännykkää kädessään. Kapula on NMT, eletään aikaa ennen GSM-puhelimia. Vastapäässä on yhteinen kaverimme Toni, jonka luona alun perin tapasimme. Siellä se Toni kuuntelee, kun meikäläinen kiljuu kylmäänsä, ja nauraa itsensä tärviölle.

Kietoudun pyyhkeeseen, jonka olimme jostain saaneet. Ihossa ei ole tuntoa. Sitten vaatteet päälle ja suunta takaisin Turkuun.

Hurjaa nuoruutta. Enää ei kantti kestäisi.

Shimo Suntila on luovan kirjoittamisen opiskelija sekä valan tehnyt pulp-kirjailija, jolta on julkaistu kaksi novellikokoelmaa: Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat 2013) ja Tähtiviima (Osuuskumma 2016).