Humanistinen tiedekunta – menneestä tulevaan

Turun yliopisto perustettiin itsenäisen Suomen alkuhuumassa vapaan kansan lahjaksi vapaalle tieteelle. Kysymys oli kansallisesta projektista, jossa maahan haluttiin saada kokonaan suomenkielinen yliopisto; Helsingin yliopistossa ruotsin kielellä oli yhä vahva asema, vaikka kielikiista eli sielläkin.

Turun yliopistolle sen aatteelliset juuret olivat tärkeät ja ne näkyivät myös käytännön toiminnassa. Kun yliopiston ensimmäisiä professuureja perustettiin, kotimaisen ja yleisen kirjallisuuden professoriksi nimettiin, lahjoittajan ehdotonta vaatimusta noudattaen, vanhasuomalaiseen traditioon ja valkoiseen Suomeen vahvasti kiinnittynyt kirjailija ja filosofian maisteri Veikko Antero Koskenniemi. Kun päärakennuksen seinässä paljastettiin 23.5.1959 otsikkokirjoitus ”Vapaan kansan lahja vapaalle tieteelle”, oltiin turkulaisen yliopistodoktriinin ytimessä. Kirjoituksen lopullisen muodon laati Koskenniemi.

Koskenniemen hahmo lepäsi vahvana myös humanistisen tiedekunnan päällä. Hänelle nimetty seura oli merkittävä taustavaikuttaja erityisesti kirjallisuustieteen virkojen täytössä. Ensimmäinen kirjallisuuden professuuri, johon seuran piirissä tehdyllä esivalinnalla ei ollut vaikutusta, nimitettiin vasta 1970-luvun alussa.

Kansallisen ajattelun jälkilämpöä oli aistittavissa myös yliopiston ensimmäisessä suomalaisen ja vertailevan arkeologian viran täyttöprosessissa; sekin oli 1970-luvun alussa. Loppukisa käytiin dosenttien Torsten Edgren ja Unto Salo välillä. Kolmesta asiantuntijasta kaksi asetti ensisijalle Edgrenin ja toiselle Salon. Tiedekunta ja konsistori päätyivät äänestyksen jälkeen samaan. Kansleri Tauno Nurmela nimitti virkaan Salon ja totesi, että hänen tutkijanuransa vastasi Turun Yliopiston kulttuuripoliittisia erikoisintressejä paremmin kuin dosentti Edgrenin. Edgren oli ruotsinkielinen. Tapahtumakulkuun sisältyi aimo annos historian ironiaa: tiedekunnalle oli jo vuonna 1925 lahjoitettu varat Suomen historiallisen ajan arkeologian ja sivistyshistorian professuuriin, mutta silloinen kansleri J. R. Danielson-Kalmari oli jättänyt nimittämättä virkaan esitetyn Juhani Rinteen, koska hän oli ruotsinkielinen ja koska hänen aitosuomalaisuuttaan epäiltiin.

Sekä Koskenniemi että Salo tekivät humanistisen tiedekunnan ja koko yliopiston piirissä merkittävän ja monella tavoin ansiokkaan uran. Samalla heidän henkilöhistoriansa kertovat sen – tietenkin monella tavoin itsestään selvyyden – että yliopisto ja humanistinen tiedekunta ovat koko historiansa ajan olleet tiukasti sidoksissa kulloiseenkin yhteiskuntaan ja historiaan. Erityisesti tämä sidos on koskenut suhdetta valtioon.

Valtiollistamisen pelättiin vaarantavan humanistisen tutkimuksen riippumattomuuden

Yksityisen Turun yliopiston taloudellinen asema oli koko sen olemassa olon ajan heikko. Siksi kysymys valtion roolista tuli aikaa myöten yhä tärkeämmäksi. Haluttiin, että valtion sitoutuminen yliopiston rahoitukseen olisi vahva, mutta samalla pelättiin, että taloudellinen riippuvuus tuo mukanaan myös sisällöllisen riippuvuuden ja vaarantaa autonomian. Sotaa edeltäneenä aikana ja jossain määrin sen jälkeenkin valtionapua ei haluttu edes hakea, koska sen pelättiin rajoittavan tutkimuksen ja opetuksen vapautta sekä lisäävän valtion holhousta.

Erityisesti tämä pelko koski humanisteja. Kun valtion taloudellisen osuuden ratkaiseva lisääminen oli jo täysin välttämätöntä, humanistit haluttiin jättää yksityisen rahoituksen piiriin koska katsottiin, että heidän riippumattomuutensa oli erityisen tärkeää. Arkoina aloina pidettiin erityisesti filosofiaa ja historiaa sekä eräitä yhteiskuntatieteitä – kannattaa muistaa, että myös yhteiskuntatieteet kuuluivat vuoteen 1969 saakka humanistiseen tiedekuntaan. Suhde valtioon ei tiedekunnan piirissä kuitenkaan ollut itsestään selvä ja jakamaton. Tämä näkyi myös valtiollistamiskeskusteluissa. Niiden alkupisteenä voidaan pitää vararehtori Einar W. Juvan, Suomen historian professorin muistiota vuodelta 1948. Juva katsoi, että varojen puute esti Turun yliopistoa kehittymästä sellaiseksi kulttuuritekijäksi kuin oli kaavailtu. Ajatus siitä, että taloudellinen tilanne oli korjattavissa yksityisillä lahjoituksilla, oli Juvan mukaan epärealistinen. Kun maa kuitenkin tarvitsi toista yliopistoa, olisi vallitsevassa tilanteessa parasta tarjota yliopistoa valtiolle. Juva totesi vielä, että lahjoittajien toivomusta ei rikottaisi, vaikka valtio alkaisikin huolehtia yliopiston menoista, sillä Turun yliopistoa perustettaessa tarkoituksena oli ollut suomalainen yliopisto, ei välttämättä yksityinen. Yliopiston hoitokunta oli päinvastaista mieltä. Sen mukaan perustajien tavoitteena oli nimenomaan ollut ”suomalainen ja valtiovallasta riippumaton yliopisto”, eikä tätä lähtökohtaa saanut loukata.

Seuraavan kerran valtiollistaminen oli esillä 1961. Silloin lääketieteellisen lisäksi myös matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunta tuli täyden valtionavun piiriin. Sen sijaan humanistisen tiedekunnan tuki jäi harkinnanvaraiseksi. Tämä ei kuitenkaan tiedekunnan ongelmia ratkaissut, ja pari vuotta myöhemmin tiedekunta olikin jo valmis pysyvään valtionapuun. Tällainen ehdotus Helsinkiin myös lähti, vaikka osa konsistorin jäsenistä oli jo valmis koko yliopiston valtiollistamiseen. Valtiollistamisen kannalla oli esimerkiksi humanistisen tiedekunnan dekaani, yleisen historian professori Vilho Niitemaa. Vastustus oli kuitenkin kova. Rehtori Nurmela, ranskan kielen professori muotoili asian näin: ”Maallemme ja tieteen kehittämiselle on eduksi, että on korkeakouluja, joita voidaan kehittää individuaalisesti ja jotka toimivat individuaalisesti.”

Yliopiston valtiollistaminen tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin.

Koulutusjärjestelmää uudistettiin 1970-luvun kiihkeässä poliittisessa ilmapiirissä

Aika oli vankasti poliittinen ja valtiollistamisprosessin rinnalla oli käynnissä laajamittainen tutkinnonuudistus. Siksi tunnelmat olivat monella tavoin kiihkeät. Hyvä esimerkki tästä on tapaus hyytävän kylmältä talvi-illalta 1973–1974. Arcanumin paikalla silloin olleessa vanhassa varusvarastossa oli yleisen historian oppiaine. Sen harjoitushuoneeseen oli kokoontunut pääosin professoreista koostunut joukko tekemään esitystä yliopiston väliaikaisesta hallinnosta. Pian kokous kuitenkin hajaantui ja sitä siirryttiin jatkamaan Liedon Vanhalinnaan. Bertel Fortelius, pohjoismaisen filologian apulaisprofessori teki hyytävässä pakkasessa matkan mopolla. Oli käynyt ilmi, että naapurihuoneessa viimeisteli graduaan opiskelija, jonka pelättiin vakoilevan kokouksen kulkua. Kun harjoitushuoneeseen kokoonnuttiin seuraavan kerran lehtorille annettiin tehtäväksi kertoa heti, jos mainittu opiskelija taas ilmestyisi. Nyt tämä kuitenkin ymmärsi pysyä poissa, ja kokous voitiin pitää rauhassa.

Yliopistohallinnon uudistuksessa kysymys oli tietenkin vallasta. Valtakunnallinen korkeakoulupolitiikka oli ollut aika ohutta. Se keskittyi budjettiin ja professoreiden nimittämiseen. Sekä yliopistot että niiden laitokset olivat vahvasti autonomisia. On puhuttu akateemis-traditionalitisesta korkeakouludoktriinista. Siinä yliopistot olivat ikään kuin professoreiden yhteisöjä, joita ei saanut häiritä ulkopuolisella puuttumisella. Humanistisen tiedekunnan piirissä oli vahva mielipide, jonka mukaan vanhoista toimintaperiaatteista tuli säilyttää mahdollisimman paljon. Erityisesti tämä koski professoreiden asemaa päätöksenteossa. Tärkeänä pidettiin myös oppiaineiden roolia. Niiden asema haluttiin vakinaistaa, koska opiskelu, opetus ja tutkimus tapahtuivat niissä.

Nämä toiveet eivät toteutuneet. Uuden, valtiollisen Turun yliopiston hallinto rakentui professoreiden, muun henkilökunnan ja opiskelijoiden tasapuoliselle edustukselle, ja perustason muodostivat laitosneuvostot, eivät oppiaineet. Käytännössä kuitenkin professoreiden asema säilyi humanistisen tiedekunnan päätöksenteossa keskeisenä.

Hallintokeskustelun ohella 1970-luvun alun yliopistomaailmaa myllersi keskustelu tutkinnoista. Kysymys oli muutosprosessista, jossa koulutus- ja tutkimusjärjestelmä pyrittiin sijoittamaan uuteen asentoon suhteessa taloudelliseen kasvuun ja hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen. Kysymys oli myös traditionalistisen yliopistohengen ja siihen liittyvän ”itseisarvoisen” opiskelun ja uudenlaisen, tehokkuutta ja ammattiin liittyvää tavoitteellisuutta korostavan ajattelun välisestä ristiriidasta.

Vaikka tutkinnonuudistus oli osa laajempaa – ja keskeisesti kansainvälistä – koulutusjärjestelmän modernisointia ja yhteiskunnan eri sektoreiden mobilisoimista kokonaisyhteiskunnalliseen tavoitteistoon, se sai muiden 70-luvun alun koulutuspoliittisten uudistusten tapaan vahvasti poliittisen leiman.

Humanistisen tiedekunnan suhde niin sanottuun FYTT-mietintöön eli filosofisten ja yhteiskunnallisten tutkintojen uudistamiskomitean ehdotuksiin oli nihkeä; kysymys oli vielä vanhasta professoritiedekunnasta. Tiedekunta katsoi, että mietintö liikkui niin yleisellä tasolla, ettei sen pohjalta voinut ottaa edes kantaa ”ilman lisäselvityksiä ja kokeiluja”. Tiedekunnan mukaan mietintö oli korkeakoululaitoksen arkitodellisuudesta irrallaan oleva teoreettinen ajatusrakennelma. Tiedekunta piti mietintöä pettymyksenä ja katsoi, että ”paljon arvokasta valmistelutyötä oli mennyt suureksi osaksi hukkaan”.

Tässäkin asiassa ilmapiirin kiihkeyttä kuvaa erikoinen episodi, jossa yliopiston rehtori erotti tiedekunnan sivutoimisen opinto-ohjaajan siksi, että hänen pelättiin ajavan liian aktiivisesti uutta tutkintoa. Yksimielisen tiedekunnan valitsema ja hallintojohtajan nimittämä opinto-ohjaaja ehti olla toimessaan kuusi päivää.

Tiedekunnan hämmennyksestä ja vastustuksestakin huolimatta uusi tutkinto toteutui, eivätkä sen vaikutukset olleet läheskään niin dramaattiset kuin oli pelätty. Päinvastoin, oppiaineet olivat hyvinkin puolustuskykyisiä, ja pystyivät säilyttämään tutkinnossa niitä asioita, joita halusivat. Samalla monia vanhan järjestelmän ilmeisiä ongelmia pystyttiin korjaamaan. Näistä kenties merkittävin oli opintojen laajuutta koskevan vertailtavuuden ratkaiseva paraneminen.

Tiede tarvitsee oppiaineita ja tieteenaloja

Kysymys oppiaineista ja tieteenaloista on koko humanistisen tiedekunnan olemassaolon ajan ollut hankala. Aluksi, kun perustason hallintoa ei ollut, toiminta tapahtui kokonaan pienissä oppiaineissa, joissa – usein ainoan – professorin rooli oli sekä tutkimuksen että opetuksen suuntaamisessa ratkaiseva. Kun tiedekunta 70-luvulla jaettiin tieteenalalaitoksiin, yksittäisten oppiaineiden – ja erityisesti oppiaineita johtavien professoreiden – rooli näytti heikentyneen. Tähän suuntaan vaikutti myös päätöksenteon siirtyminen kolmikantaisille laitosneuvostoille sekä esittelyjärjestelmän käyttöönotto. Käytännössä muutos ei kuitenkaan ollut niin suuri kuin ajateltiin. Professoreiden rooli asioiden valmistelussa – ja myös päätöksenteossa – pysyi edelleen keskeisenä. Tässä suhteessa oleellinen muutos on tapahtunut 2000-luvulla, kun tulosohjausjärjestelmä on siirtänyt tosiasiallisen päätöksenteon ja asioiden ohjaamisen oppiaineiden ja laitosten ulottumattomiin, yliopiston hallintojohdolle ja opetusministeriölle. Kun juhlapuheissa puhutaan tänään yliopistojen autonomian kasvusta, kannattaa muistaa, että tämä autonomia koskee käytännössä ainoastaan oikeutta tehdä ratkaisuja tulosohjausprosessissa määritellyissä puitteissa. Sen sijaan perustason toiminnassa yliopiston autonomia ei ole koskaan sen historian aikana ollut niin vähäinen kuin se on tänään. Koskaan aikaisemmin ministeriön välitön ohjausvaikutus ei ole ulottunut niin sanotusti lattiatasolle. Aikaisemmin ministeriö saattoi vaikuttaa korkeintaan siihen, mitä oppiaineita perustettiin ja kuka professoriksi nimettiin, mutta siihen, mitä professori teki ja mitä oppiaineessa tehtiin, ministeriön vaikutus oli vähäinen. Tänään ministeriön ohjausvoima ulottuu hyvin pitkälle käytännön toimintaan ja erityisesti se ulottuu perustason organisointiin ja oppiaineiden asemaan ja myös opintojen organisointiin.

Tämä on muuttanut ratkaisevasti oppiaineiden roolia. Kun valintajärjestelmästä ja koulutuksesta hävitetään oppiaineet tai ainakin heikennetään oleellisesti niiden asemaa, vaikutetaan merkittävästi sekä tieteelliseen koulutukseen että itse tieteeseen.

Tässä kohden on tarpeen pysähtyä hetkeksi pohtimaan tieteenalan ja oppiaineen käsitteitä. Thomas Kuhn julkaisi vuonna 1962 tieteen edistymistä koskevan keskustelun kannalta keskeiseksi muodostuneen teoksensa The Structure of Scientific Revolutions (Tieteellisten vallankumousten rakenne). Menemättä syvemmälle Kuhnin ajatteluun voi todeta, että se tarjoaa hedelmällisen lähtökohdan pohtia sitä, mikä on tieteenalojen ja – siihen liittyen – yliopistollisten oppiaineiden luonne. Historiallisessa prosessissa tieteenalan sisälle syntyy käsityksiä siitä, minkälaiset asiat ovat tutkimuksen kannalta kiinnostavia ja siis hedelmällisiä tutkimuksen kohteita, minkälaiset kysymyksenasettelut ovat mielekkäitä ja mitä metodologisia periaatteita on hyvä käyttää asioiden ratkaisemisessa. Oppiaineessa nämä periaatteet siirtyvät koulutukseen.

Yliopiston oppiaineet ovat syntyneet pääosin siten, että tieteenalan laajetessa sekä teoreettisen ja metodisen kentän monimutkaistuessa huomataan, että uudet lähestymistavat poikkeavat jo niin paljon vanhasta, että on tarpeen hakea itsenäisempää toimintakenttää. Tästä prosessista kuoriutuu vähitellen uudenlainen tieteen tekemisen tapa ja sen myötä uusi oppiaine ja usein myös uusi tieteenala. Oleellista on, että tällaisessa oppiaineessa koko koulutusprosessi muodostaa tieteenalan tavoitteita ja ymmärrystapaa palvelevan kokonaisuuden. Oleellista myös on, että tässä oppiaineen syntyprosessi ja kehitys on tieteen sisäisen muutoksen ohjaamaa, ei ulkoa määriteltyä.

Tällä tavoin ajatellen oppiaineet ja tieteenalat eivät ole tieteen käyttökelpoisuutta heikentäviä historiallisia jäänteitä vaan tieteenhistoriallisessa prosessissa syntyneitä välineitä, joiden avulla lähestytään sellaisia ongelmia, joita aiemmin ei ehkä lainkaan havaittu tai joiden ratkaisemiseen vanhat menetelmät ja tieteenalat eivät riittäneet.

Kun nyt oppiaineiden roolia heikennetään hallinnollisin ja ulkoa määritellyin tavoin, on olemassa vaara, että luodaan keinotekoisia ja kenties satunnaisiakin kokonaisuuksia, jotka heikentävät tieteen ja siihen liittyvän koulutuksen toimintakykyä eivätkä vahvista sitä, niin kuin on ajateltu.

Humanistisessa tiedekunnassa historia ja arkeologia muodostavat tästä hyvän esimerkin. Kaikki historia-aineet ja arkeologia on nyt sijoitettu samaan koulutusohjelmaan siten, että koulutus on alemmassa tutkinnossa ja osin maisterivaiheessakin yhteistä. Toki näissä tieteenaloissa on paljon yhteistä, mutta myös erot ovat merkittäviä. Ei ole kuin hetki siitä, kun arkeologia pyrki – omaan tieteelliseen luonteeseensa vedoten – siirtymään luonnontieteelliseen tiedekuntaan.

Kysymys on tietenkin rahasta ja työmarkkinoista – ja yliopistojärjestelmän tehostamisesta. Tehostamisen ajatellaan toteutuvan paremmin suurissa yksiköissä ja keskittämisessä. Opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen sanoi jokin aika sitten: ”Meillä hukataan paljon resursseja muutaman professorin yhteisöihin, kun joillakin mailla on laittaa peliin satojen tutkijoiden tutkimusjoukkoja” ja ”Kaikkien suomalaisten yliopistojen ei tarvitse tehdä kaikkea. Ministeriö yrittää rohkaista yliopistoja profiloitumaan ja vähentämään niin sanotusti tarpeettomia oppiaineita.”

Yhteiskunnallisten ja taloudellisten prosessien ymmärtäminen edellyttää humanistista koulutusta ja tutkimusta

Rajallisten resurssien tilanteessa on tietenkin tarkoituksenmukaista keskittää ja tehostaa – vaikka noihin satojen tutkijoiden tutkimusjoukkoihin ei Suomessa todennäköisesti koskaan päästäkään. Puhe tarpeettomista oppiaineista on kuitenkin vahvasti asenteellista ja ideologista tai se liittyy usein myös reviiri- ja resurssitaisteluihin. Japanissa maan hallitus ilmoitti jokin aika sitten, että se haluaa vähentää teoreettista koulutusta ja panostaa siihen, mistä on suoraa hyötyä teollisuudelle. Opetusministeriö kehotti yliopistoja joko lakkauttamaan humanistista ja yhteiskuntatieteellistä opetusta antavat osastot tai muuttamaan niiden opetusta käytännöllisemmäksi. Kehotus ei ollut sitova, mutta yliopistojen rahat vähenivät, jos ne eivät toimineet esityksen mukaan – ikään kuin tulosohjauksella. Elokuussa 2016 tulleen tiedon mukaan Japanin 60 valtiollisesta yliopistosta, joissa opetetaan humanistisia tai yhteiskuntatieteitä ainakin 26 aikoi lopettaa nämä osastot tai pienentää niitä.

Tällaisessa puheessa Japani ei ole yksin. Samanlaista on kuultu muualtakin, myös Suomesta. Esimerkiksi Tampereen ja Oulun yliopistoista on viime aikoina kuulunut huolestuttavia ääniä humanistisen koulutuksen tilanteesta.

Selvää tietysti on, että silloin, kun yliopistojen päätavoitteet siirretään sivistyksestä työhön ja talouteen, kaikkea tämmöistä tulee helposti mieleen. Mutta mikä on tarpeetonta ja minkälaisia ovat tarpeiden hierarkiat? Vastaus tähän on tietenkin riippuvainen siitä, mikä on vastaajan ihmis- ja yhteiskuntakäsitys sekä siitä, minkälaisena hän näkee yliopiston luonteen ja tehtävät.

Talous- ja tuotantokeskeinen vastaus on selvä: tiede- ja tutkimuspanokset ja myös koulutus pitää suunnata ensisijassa aloille, jotka palvelevat tuotantoelämää ja sitä kautta rakentavat yhteiskunnan taloudellista perustaa; tämä on kuin marxilaisuutta, jossa talous muodostaa yhteiskunnan perusrakenteen ja muu on sitten siinä päällä. Talous ja tuotanto nähdään muun elämän edellytyksenä, yhteiskunnallisen, poliittisen ja henkisen elämän ehtona. Siksi on luontevaa ajatella, että hyvä elämä seuraa toimivasta tuotannosta ja tehokkaasta taloudesta. Muuta voidaan harrastaa sitten, jos nämä toimivat.

Ihmisten elämä ei kuitenkaan ole pelkkää taloutta ja työtä eikä terve yhteiskunta rakennu pelkästään niille. Se on myös arvoja ja asenteita, kulttuuria ja vaikka mitä, ja jotta kaikkea tätä muuta voitaisiin ymmärtää ja jotta sitä voitaisiin kehittää, myös niiden alueelle tarvitaan yliopistojen opetus- ja tutkimuspanoksia. Siihen tarvitaan humanistista koulutusta ja tieteenharjoitusta, ja siihen tarvitaan humanistista tiedekuntaa, joka tätä organisoi.

On tärkeää muistaa, että tieteiden ja koulutusalojen välillä ei ole tarpeellisuushierarkiaa sillä tavoin, kuin usein ajatellaan ja kuin esimerkiksi tuo Lehikoisen heitto näyttää viittaavan. Esimerkin voi ottaa vaikkapa omalta alaltani historiasta. Kulttuurihistoriassa tehtiin 90-luvulla tutkimus, jossa tarkasteltiin yhden PET-kuvantamisjärjestelmään tarkoitetun varjoaineen kehittämistä. Sitä varten oli perustettu moniammatillinen työryhmä – lääkäreitä, kemisti, tietokoneasiantuntija ja niin edelleen – ja ajatus oli, että kun kukin tuo prosessiin oman osaamisensa, lopputulos on turvattu. Ryhmä joutui kuitenkin kriisiin, ja avuksi kutsuttiin normaaliin tapaan työnohjauksen ja psykologian ammattilaisia. Tämä ei kuitenkaan auttanut ja koko hanke epäonnistui. Sen sijaan avuksi ei kutsuttu historioitsijaa, joka olisi analysoinut ryhmän jäsenten koulutus- ja työhistorioita ja sitä kautta nostanut näkyville ryhmän jäsenten erilaiset koulutus- ja työhistoriat ja sen, että he olivat itse asiassa tekemässä vähän erilaisia asioita. Tuomalla nämä erilaiset historiat esiin, olisi kenties voitu paremmin ymmärtää esiin tulleet ongelmat.

Toiseksi esimerkiksi voi ottaa vuoden 2013 Irakin sodan. Kun Yhdysvaltain presidentti Georg W. Bush päätti hyökkäyksestä Irakiin ja Saddam Husseinin kukistamisesta, hänen taustainformaationsa oli peräisin ensisijassa – tai ehkä kokonaankin – CIA:n sittemmin monella tavoin virheellisiksi osoittautuneista tiedusteluraporteista. Saddam kyllä kukistettiin, mutta samalla puolitoista miljoonaa ihmistä kuoli, yli neljä miljoonaa haavoittui tai vammautui loppuiäkseen, ja Irak ja koko Lähi-Itä saatettiin kaaokseen. Lopputulemana koko läntinen maailma joutui Irakin sodan ja sen seurausten panttivangiksi tavalla, jolla on ollut ja on syviä vaikutuksia koko läntiseen yhteisöön, niin talouden kuin yhteiskunnankin tasolla. Jos Bush olisi kysellyt yliopistoissa puuhailevilta kulttuurintutkijoilta ja historioitsijoilta, minkälaisia Irak ja muut Lähi-Idän yhteisöt ovat ja minkälaisia seurauksia hyökkäyksestä ja Irakin tuhosta kenties tulisi olemaan, sodan käynnistäminen olisi saattanut olla hankalampaa ja sodan jälkihoito viisaampaa.

Historian rooli on ollut kattavalla ja syvälle menevällä tavalla läsnä myös esimerkiksi post-sosialististen maiden ongelmissa.

Näillä esimerkeillä olen halunnut sanoa, että esimerkiksi yhteiskunnalliset ja taloudelliset prosessit ovat vääjäämättömästi kytköksissä sellaisiin asioihin, joiden ymmärtäminen edellyttää humanistista koulutusta ja tutkimusta.

Todellakin, tieteiden järjestelmä ei ole hierarkkinen vaan se on rinnakkainen. Humanistinen koulutus ja tieteenharjoitus on ihmisen ja yhteiskunnan kannalta välttämätön täsmälleen samalla tavalla kuin vaikkapa tekninen tai taloudellinen koulutus.

Kansainvälisyys kuulunut humanistisen tiedekunnan toimintaan ja tutkimukseen alusta lähtien

Turun yliopisto on olemassaolonsa satana vuonna muuttunut paljon. Alkuvuosinaan se oli pieni ja yksityinen, korostetun suomalaiskansallinen ja tieteen itsearvoa korostava. Nyt se tukee taloutta ja työllisyyttä eli on ympäröivän yhteiskunnan palveluksessa. Se on kansainvälinen ja monitieteinen ja se käyttää itsestään nimitystä yrittäjyysyliopisto.

Humanistisen tiedekunnan asettuminen tähän muutokseen ei aina ole ollut helppo, eikä muutoskaan välttämättä ole aivan niin suuri kuin edellisestä luettelosta voisi helposti päätellä.

Vaikka tiedekunta alkuvaiheessaan korostikin vahvasti suomalaisuuttaan ja torjui väärällä tavalla kansainvälisiä professoriehdokkaita, tiedekunnan ensimmäiset professorit olivat hyvinkin kansainvälisiä. Koskenniemi oli vankasti eurooppalainen, suomen kielen Heikki Ojansuu oli tehnyt laajoja tutkimusmatkoja Etelä-Viroon ja Latviaan. Eino Kailalla oli läheinen yhteys filosofiassa keskeiseen Wienin piiriin ja hänen yhteytensä Ranskaan ja Saksaan olivat merkittävät. Myös yleisen historian Kaarlo Jäntere oli tehnyt lukuisia tutkimusmatkoja Saksaan ja Ruotsiinkin, vaikka hänen suhteensa kotimaan ruotsikkoihin oli vankasti aitosuomalainen.

Tosiasia kuitenkin on, että 1980- ja 90-lukujen myötä ja viimeistään Suomen liityttyä EU:hun kansainvälisyydestä tuli tiedekunnassa itsestään selvyys ja kaikille läsnä olevaa arkipäivää. Osaltaan tästä kertoo englanninkielisen Baltic Sea Region Studies -maisteriohjelman käynnistäminen 2000-luvun alussa. Euroopan unionin vaihto-ohjelmat ovat vieneet opiskelijat ulkomaiden yliopistoihin ja opettajavaihdostakin on tullut arkipäivää. Muutoksesta kertoo sekin, että väitöskirjoja ei enää tänään käännetä; väittelijät kirjoittavat ne itse, kielestä riippumatta.

Tiedekunta palvelee yhteiskuntaa monella eri tavalla

Yhteiskunnan palvelemisen kysymys on tiedekunnalle hankala. Lähtökohtaisesti tärkeintä palvelua on tiedekunnassa annettu koulutus ja tutkimus. Koulutuksen myötä tiedekunnan maisterit ja tohtorit sijoittuvat hyvin erilaisiin yhteiskunnan tehtäviin ja näin koulutuksen vaikutus leviää tehokkaasti kaikkialle. Suorimmin ammattiin suuntaa opettajankoulutus, mutta myös ei-ammatillisen koulutuksen saaneiden sijoittuminen työmarkkinoille on ollut varsin hyvä.

Uutta ulottuvuutta tässä palvelunäkökulmassa merkitsee Porissa toteutettava Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma, jossa teoreettinen ja käytännöllinen sidotaan vahvasti yhteen. Tämä toteutetaan esimerkiksi niin, että opintojen alusta alkaen harjoitustyöt tehdään yhdessä yritysten, kuntien tai muiden käytännön toimijoiden kanssa. Tämä kertoo hyvin sen, että myös humanistisiin hankkeisiin on mahdollista ottaa mukaan käytännön toimijoita ja sitä kautta tuottaa molempien näkökulmasta uudenlaisia työskentelytapoja ja uudenlaista ymmärrystä – ilman että luovutaan yliopiston tieteellisestä perusluonteesta.

Kannattaa myös todeta, että monet humanistisen tiedekunnan piirissä tänään toteutettavat tutkimushankkeet ovat mitä aidoimmin ajankohtaisten tarpeiden keskiössä. Viittaan esimerkiksi digitaalisen humanismin hankkeisiin.

Tiedekunnassa on kehitetty runsaasti myös maksulliseen palvelutoimintaan kuuluvaa toimintaa. Tässä kuitenkin ongelmana on valitettavan usein se, että yliopisto on niin sanotuilla overheadeilla hinnoitellut tiedekunnan toimijat kilpailuista ulos. Tässä yliopisto toimii pahemman kerran julkilausumiaan periaatteita ja tavoitteita vastaan. Overhead-kysymys pitäisikin yliopistossa arvioida uudelleen. Silloin, kun hankkeet ovat suhteellisen pieniä, nykyisellä järjestelmällä niiden toteuttaminen on mahdotonta. Taloudellisen tappion lisäksi tästä on myös se seuraus, että opiskelijoiden ja tutkijoiden mahdollisuudet integroitua ympäröivän yhteiskunnan toimijoihin heikkenevät, ja esimerkiksi yrittäjyysyliopistoajatuksen mukaiset tavoitteet jäävät toteutumatta.

Valistus on hyvinvoinnin perusta

Humanistinen tiedekunta on sadan vuoden aikana tehnyt komean kaaren. Hyvin pienestä ja vaikeasta alusta on päädytty korkeatasoiseen ja kansainvälisesti merkittävään koulutus- ja tutkimustoimintaan, ja tiedekunta on täyttänyt sivistystehtävänsä hyvin.

Humanistinen tiedekunta on koko historiansa ajan ollut yliopiston tiedekuntien suurin, ja sillä on ollut keskeinen vaikutus koko yliopiston kehitykseen. Tämä on konkretisoitunut esimerkiksi siinä, että yli puolet yliopiston sadasta vuodesta sillä on ollut humanistinen rehtori. Humanistit ovat olleet myös yliopiston monialaisuuden kivijalka. Tiedekunnan ja koko yliopiston kannalta on ehdottoman tärkeää, että monitieteisyys säilyy yliopiston toimintaperiaatteena myös tulevaisuudessa. Ehdottoman tärkeää on myös se, että tieteen ja koulutuksen aloja tarkastellaan rinnakkaisina, ei hierarkkisina. Tässä suhteessa haasteet ovat teknisen tiedekunnan mukaan tulon seurauksena entistä kovemmat. On erittäin tärkeää, että yliopiston – sinällään tärkeä ja perusteltu – laajeneminen teknologian alueelle ei heikennä muiden tiedekuntien asemaa eikä muuta yliopiston perusluonnetta. Tässä suhteessa esimerkiksi Tampereen yliopistosta kantautuneet tiedot ovat olleet humanistisen alan ja yliopiston kokonaistehtävän kannalta huolestuttavia.

On tärkeää todeta, että yliopiston palvelutehtävänkin täyttäminen edellyttää yhä myös sivistystehtävästä kiinni pitämistä. Immanuel Kantin radikaalia teesiä sivistyksestä ja sen suhteesta tieteeseen ja elämään voidaan yhä pitää pätevänä. Siinä sivistys toteutuu tieteen kautta, ja sille perustuu myös ihmisen täysi-ikäisyys. Juuri täysi-ikäisyyttä ja tieteeseen ja tieteelliseen koulutukseen perustuvaa laaja-alaista viisautta me todella tarvitsemme myös tänä päivänä. Humanistisen tiedekunnan ratkaisu tähän täysi-ikäisyyden tavoitteeseen on valistus. Valistus ei siis todellakaan ole kuollut, niin kuin muutama vuosikymmen sitten haluttiin sanoa, päinvastoin, valistus on tänään yhtä tärkeää kuin se on ollut aikaisemminkin, ja juuri valistuksen avulla humanistisen tiedekunnan maisterit ja tohtorit tuottavat ihmisille ja yhteiskunnalle ja kulttuurille – ja myös taloudelle – kaikkea hyvää.

He tuottavat siis hyvää elämää.

Kirjoitus perustuu kulttuurihistorian emeritusprofessori Kari Immosen puheeseen Arcanumin avajaisissa 30.10.2020. Humanistinen tiedekunta muuttaa Turun yliopiston alakampuksella sijaitsevaan Arcanum-rakennukseen kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen vaihe valmistui syksyllä 2020, toinen vaihe toteutuu vuonna 2022.