Jäljessä

– No äiti tässä, onko paha paikka?

Lähdön ääriviivoja oli ympäriinsä: oli juotu kahvia, oli läikytetty ja sitten oli yritetty pyyhkiä, siivotaan sitten myöhemmin, eikä koskaan siivottu. Oli pesty, oli ripustettu, suoritaan sitten kun tullaan takaisin, eikä koskaan suorittu. Oli liotettu, oli aseteltu, muttei järjestelty ja kauppalista, sekin päätetty jättää sille myöhemmälle. Olemattomilla ruutuviivoilla maitoa, voita, kalaa, on otettava tukea. Yritän siirtää ryppyisen leukapielen valuttamaa kahvikuppia lähemmäs tiskikonetta, rikkomatta rakkaita jälkiä.

Se istuu ikkunan vieressä pöydän ääressä, pylly tyynyn päällä. Sen kintut kammattu pöydän alle, kipeät kintut, ja sen reumainen ranka hymyilee. Ohi valahtaneessa hörppäyksessä pehmenneitä pullanmuruja. Se katselee haapojen kurottelua korkeuksiin, ja nyökkää ymmärtävänsä.

– Kuule tyttöni, se sanoo, silittää kippuraisilla kämmenillä poskipäitä niin, että kyynelkanavissa kohisee.

Piti palata takaisin suorimaan jälkiä.
Piti olla äiti,
isoäiti, esikuva, neuvonantaja, korjaussarja, lohtu, jonkun naapuri, lähikaupan kanta-asiakas, toistuva nimi terveysaseman aikataulussa, tiedonpuu, suvun kasvot,
piti olla,
ei lakata olemasta.

Hivuttaudun jälkiäsi pitkin takaisin
ryppyisiin rystysiin, joita oli pariton määrä, murukahvihetkiin ja yhä lisääntyneisiin läikytyksiin, viesteihin joista puuttui kirjain tai kaksi tai sana tai lause ja aina se tuli perille:
Sinä olet minun aarre.

Oven mentyä halu nähdä jälleen. Silmäluomieni alla aalto käy rantakivikkoon.

– Kuule, kun mummu on…

Helka Oksanen on kotimaisen kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen opiskelija.