Kesä ilman kuolemaa

Ensimmäinen kesä moneen vuoteen ilman väitöskirjatyötä on ollut elämys. Eikä vähiten siksi, että tämä on samalla ensimmäinen kesä pitkään aikaan, kun en ole miettinyt kuolemaa. Viime talvena tarkastetun väitöskirjani aiheena oli nimittäin suomalainen kuolema ja nykypäivän kuoleman rituaalit.

Kuolema teemana ei tietenkään vanhene koskaan ja tutkimukseeni osallistuneet, nyt jo edesmenneet saattohoitopotilaat, ovat yhä usein mielessäni. Monet heistä elivät hitaasti lähestyvän kuoleman kanssa kuukausia, jopa vuosia. Miten he sen tekivät?

Moderni kuolema lääketieteen rituaalina

Ennen ajateltiin, että pappi jatkaa hoitoa siitä, mihin lääkäri sen lopettaa. Nykyään pappi joutuu usein odottamaan työvuoroaan hautajaisiin saakka, sillä yhä harvempi asettuu kuolevan potilaan rooliin. Monet väitöstutkimukseeni osallistuneet ylläpitivät toivetta parantumisesta, tai ainakin elämän pidentymisestä, loppuun saakka. Lääketieteelliset toimenpiteet ja hoidot rakensivat potilaan todellisuutta. Myös itse kuoleman hetkeä saatettiin suunnitella ja lähestyä lääketieteellisesti, medikaalisin keinoin ja termein.

Medisiinasta on näin kehittynyt monimuotoinen loppuelämän rituaali, josta haetaan apua niin fyysisiin, psyykkisiin kuin eksistentiaalisiinkin haasteisiin. Entäpä muut toivon lähteet?

Luonnosta lohtua ja metafyysisiä oivalluksia

Uskonnollinen vakaumus lohdutti ja toi varmuutta kuolemanjälkeisyydestä muutamille tutkimukseen osallistuneille. Joillekin mystinen maailmankuva mahdollisti kuoleman mielekkyyden kokemuksen, vaikka se ei tarjonnutkaan valmiita vastauksia tuonpuoleisuuteen liittyen. Luova toiminta, kuten blogin kirjoittaminen, auttoi käsittelemään tilannetta ja sosiaalinen media vahvisti ihmissuhteita. Tärkein lohdun lähde monille oli kuitenkin luonto.

Eräs tutkimukseen osallistuneista kertoi, kuinka sairaus oli pysäyttänyt hänet tarkkailemaan luontoa uusin silmin. Aikaisemmin luonto oli merkinnyt tälle maatalon kasvatille toimeentuloa, mutta nyt siitä tuli ihailun kohde. Keväinen linnunlaulu synnytti uudenlaisia tuntemuksia; syvällistä ihmetystä ja rauhan tunnetta. Luonnon seuraaminen – puiden, lintujen tai meren tarkkailu – oli monille valtava voimavara ja henkinen tuki.

Luonnon kiertokulkua seuratessa myös kuolema asettui kosmisempiin mittasuhteisiin ja luonto synnytti oivalluksia: ”Vaikka minä kuolen, niin elämä jatkuu.”

Omalla kohdallani kuolema on nyt ollut kesän mittaisella tauolla, mutta tärkeänä aiheena se varmasti kulkee aina mukanani. Vaikka väitös on ohi, niin tutkimus jatkuu.

Kirjoittaja Maija Butters on uskontotieteen tutkijatohtori.