Kulttuuriperintöä ja muistitietoa – tuberkuloosiparantolan arki tutuksi

Monitieteisessä Paimion parantolan arkea kartoittavassa tutkimushankkeessa ollaan kiinnostuneita työntekijöiden ja potilaiden kokemuksista ja muistoista. Muun muassa haastatteluista ja valokuvamateriaalista koostuva aineisto kertoo, millaista maailmallakin tunnetun parantolarakennuksen käytävillä oli elää ja työskennellä.

Henkilökohtaisesta julkista

Vuonna 1933 toimintansa aloittanut Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Paimion parantola lopetti useiden muutosten jälkeen toimintansa 2010-luvun puolessavälissä. Vanhan tuberkuloosiparantolan seinien sisällä on sittemmin ollut melko vähän toimintaa, mutta pikkuhiljaa rakennuksen arkkitehtoninen ja kulttuuriperinnöllinen arvostus ovat jälleen lisääntyneet. Taidenäyttelyt, ravintola- ja majoitustoiminta sekä opastetut kierrokset vetävät puoleensa. Mutta millaisena tällainen parantola ja sen historia näyttäytyy niille, jotka eivät sen arkea ole eläneet? Tai niille, jotka ovat?

Paimion parantola muodosti oman tiiviin yhteisönsä, johon kuului sekä potilaita että hoitohenkilökuntaa, mutta myös esimerkiksi kunnossapitohenkilökuntaa. Hoitolaitoksesta kulttuuriperintökohteeksi: kulttuurisia näkökulmia Paimion parantolaan -hankkeessa juuri näiden henkilöiden muistot yhdistävät menneisyyden ja nykyisyyden. Hanke linkittyy etnologian, folkloristiikan ja museologian yhteiseen Nordic Voices: The use of oral history and personal memories in public history settings (2022–2024) -hankkeeseen.

Hankkeiden yhteinen kosketuspinta löytyy henkilökohtaisten muistojen julkista käyttöä pohtivasta lähestymistavasta. Muistitiedon hyödyntäminen museotyössä mahdollistaa merkityksellisen kohtaamisen, kun tietty yhteisö on itse ollut mukana tuottamassa itseään koskevaa tietoa ja vaikuttamassa siihen, millainen kuva näin muodostuu. Haastattelujen myötä syntyy käsitys yksittäisten ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista ja siitä, millaisia painotuksia ja merkityksiä he niille antavat. Parantolan arjen kuvauksissa kuuluu muistitiedolle ominaisesti ajan monet kerrokset.

Aineetonta ja aineellista kulttuuriperintöä

Parantolan mennyt arki näyttäytyy sitä eläneiden muistoissa idyllisenä.  Yhteisöllisyys, jota Paimion hengeksikin kutsutaan, korostuu haastatteluaineistossa selvästi. Se on läsnä niin ääneen sanallistetussa kuin rivien välissäkin, sekä yksittäisissä muistoissa ja mielipiteissä että äänenpainoissa. Potilaiden aktiivinen yhdistystoiminta, heidän parantumiseensa keskittyvä ilmapiiri, henkilökunnan välinen arvostus ja yhteen hiileen puhaltaminen sekä kaikin puolin toimiva ja viihtyisä työympäristö nousevat usein esille, vuosikymmenestä toiseen.

Arkea kuvataan järjestelmällisenä, mutta tarpeen tullen joustavana. Tiukat säännöt on ymmärretty tarpeellisiksi, vaikka niidenkin kiertämiseen on keksitty keinot. Mäntymetsän keskelle nousseeseen parantola-alueeseen aikanaan kuuluneet maatila, puutarha, jätevedenpuhdistamo ja vedenpumppaamo, leipomo ja pesula sekä muut ylläpito- ja oheistoiminnot varmistivat sen omavaraisuuden – ja tuberkuloosia pelänneiden ulkopuolisten mielenrauhan. Parantolan alueelta ei juurikaan ollut tarvetta poistua. Siellä oli kaikki tarpeellinen kodin ja työpaikan välittömässä läheisyydessä.

Parantolan aineettoman menneisyyden ohella haastatteluaineistossa on läsnä myös sen aineellisuus. Aineellisena kulttuuriperintönä rakennukseen pääsee tutustumaan ja tällaisena alueella ja parantolan käytävillä voikin löytää jonkinlaisen yhteyden menneeseen. Aaltojen kädenjälki, parantolan käytännönläheinen, luonnosta inspiroituva ja moderni yleisilme, puolustaa paikkaansa yhtenä maamme merkittävimmistä rakennuksista. Kyseessä on kokonaistaideteos, joka miltei elää. Käytävillä kulkiessa rakennus todella tuntuu hengittävän, kuten eräs haastateltava asian on ilmaissut. Keltaiset portaat tuovat auringon sisälle, ja kun pääovi ja ruokasalin terassille vievä ovi ovat auki, kulkee raikas tuulahdus läpi pääportaikon aina ensimmäisestä kerroksesta seitsemänteen saakka.

Vaikka muutoksia on luonnollisesti tapahtunut vuosikymmenten aikana, on etenkin sairaalatoiminnan lakkaaminen erityisen kova paikka entisille parantolalaisille. Kriittisiä ääniä on kuultavissa myös 1980-luvun lopun muistoissa, kun parantola siirtyi Turun yliopistollisen keskussairaalan alaisuuteen ja Paimion henki alkoi rakoilla. Tutkijan silmin kerronnassa voi nähdä laajempiakin viitteitä muuttuvasta yhteiskunnasta ja kulttuurista. Omana kyläyhteisönään Paimion parantola edustaa murroskohtaa menneen yhteisöllisyyden ja nykyisyyden irrallisuuden välillä.

Haastattelut tuovat etäisen lähelle

Työni Nordic Voices -hankkeen tutkimusavustajana on tuonut Paimion parantolan hyvin lähelle. Rakennus ja sen kehitys tuberkuloosiparantolasta keuhko- ja sisätautisairaalaksi oli tuttua itselleni jo entuudestaan. Hankkeen tiimoilta tekemäni työ on kuitenkin syventänyt niin ymmärrystä kuin tietämystäkin. Olen haastattelut entisiä potilaita ja työntekijöitä sekä heidän lapsiaan ja jokainen uusi keskustelu tuo parantolan arjen ja tilat lähemmäs. Tässä mielessä voisikin melkein sanoa, että omalla kohdallani julkisesta on tullut henkilökohtaista. Etäisesti tuttu rakennus historioineen on avautunut itselleni uusin tavoin siellä eläneiden muistojen kautta.

Monet vierailut alueella ovat nekin korostaneet itselleni kehittynyttä suhdetta parantolaan. Osallistuessani opastetulle kierrokselle pääsin vihdoin fyysisesti sisälle siihen maailmaan, josta tapaamani parantolalaiset ovat minulle kertoneet. Samalla sain yhdistettyä syntyneitä mielikuvia todellisuuteen ja kokea ahaa-elämyksiä tunnistaessani esineitä tai maatessani kattoterassin makuutustuolilla.

Myös parantolarakennuksen ympäristö on tullut hyvin tutuksi haastattelujen aikana. Ruusukellarina tunnettu, lähes huomaamaton ruumishuone veti pahaenteisesti katsetta puoleensa näkökentän rajalla, vaikka ei ole ollut pitkään aikaan minkäänlaisessa käytössä. Haastateltavien muistoissa usein esiin tulleet nimetkin persoonallisuuksineen ovat jääneet mieleen. Kierrokselle osallistuessani pystyinkin kuvittelemaan ylilääkärin kiikaroimassa asunnostaan varmistaakseen, ettei parantolan parvekkeilla rikota sääntöjä. Mäntymetsässä kiemurteleva serpentiinipolku tosin on vielä kulkematta, samoin näkemättä on juhannuskokkojen ja rakkaustarinoiden tapahtumapaikkana toiminut Lemmenlampi. Niihin onneksi ehtii vielä tutustua myöhemminkin. Kerran kerrottu ei kertomattomaksi muutu.

Hankkeen aikana tehdyt haastattelut arkistoidaan Turun yliopiston Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen arkistoon.

Lisätietoa:

• Paimion parantola: https://paimiosanatorium.com/fi/etusivu.
• Hoitolaitoksesta kulttuuriperintökohteeksi: kulttuurisia näkökulmia Paimion parantolaan -hanke: https://blogit.utu.fi/paimionparantolatutkimushanke.
• NOS-HS -hanke Nordic Voices: the use of oral history and personal memories in public history settings (2022–2024): https://blogit.utu.fi/nordicvoices.

Aloituskuva: Lämpimässä auringonvalossa kylpevä ruokasali pöytineen. Kuva: Emma Uola.

Kirjoittaja Emma Uola on folkloristiikan maisteriopiskelija ja toimi huhti-kesäkuun ajan NOS-HS-hankkeen tutkimusavustajana.