Kuono ja nenä

Ruoho oli mädäntynyt jo kuukausi sitten, mutta me istuimme sen päällä elävinä, ja veri humisi meissä kuin viimeiset hyönteiset. Kaksi vaaleaa yhtä isoa selkää pihamaalla. Minä kiinalaisessa ruskeassa talvimaiharissani, ja sinä syntymässäsi saadussa takissa. Molempien tummat silmät tuijottivat harvinaista marraskuun laskevaa aurinkoa. Päätimme hyvästellä sen. Auringonsäteet osuivat kuusenkerkkien herkkiin päihin ja saivat ne tihkumaan viimeisiä tuoksujaan. Vavahduttivat niitä.

Painoin kohmeiset sormeni turkkiisi syvemmälle, sen untuvaisiin osiin kyljessä. Samaan suuntaan osoittavat kuono ja nenät. Viiksikarvasi saivat hohdetta juhlapuvuksi, värisyttelit niitä. Rauhallisena pälyilit minua ja katsoit kauas kuin etsimässä uutta maailmaa, johon astua näillä heikommilla jaloillasi. Ja minä katsoin, kun etsit sitä. Aika ei loppunut, koska joku taisi pidellä aurinkoa vahvoilla käsillään pellon takana. Muutkaan taivaankappaleet eivät uskaltaneet liikkua.

Varovasti nousimme ennen laskua. Katsoin, että saat noustua rappusen niin, että valo riitti vielä. Ja niin valo tekikin. Se makasi rappusella häpeilemättömänä ja kirkkaana, oikein selällään.

Sinä sait nähdä tämän päivän ja kasvaa niin rohkeaksi, kuin itse jaksoit.

Pitkänä pyhäinpäivänä kuonosi painui vieraaseen lattiaan enää sieltä nousematta.

Iiris Syrjä opiskelee Taideakatemiassa käsikirjoittamista ja sen tueksi luovaa kirjoittamista Turun yliopistossa.