Kyborgit ihmisten joukossa

Kyborgit tunnetaan lähinnä populaarikulttuurin esittäminä koneen ja orgaanisen ihmisruumiin yhteenliittyminä. Todellisuudessa kyborgin voi määritellä yksinkertaisimmillaan koneen ja orgaanisen ihmisruumiin yhdistelmäksi. Tämän määritelmän mukaan moni meistä voitaisiin luokitella kyborgiksi.

Ihmisten kehittyminen kohti kyborgin ominaisuuksia on alkanut jo vuosituhansia sitten. Ensimmäiset maininnat raajaproteeseista on löydetty jo antiikin aikaisista kirjoituksista. Proteesien todellinen kehittyminen alkoi kuitenkin kunnolla vasta maailmansotien ja niissä haavoittuneiden sotilaiden myötä. Menneiden vuosisatojen aikana raskaista ja hankalista proteeseista onkin kehittynyt paljon kevyempiä ja käytännöllisempiä. Raajaproteesien lisäksi ihminen on kehittänyt itselleen myös muita konemaisia varaosia, kuten kuulolaitteita, sydämen tekoläppiä ja polven tekoniveliä.

Lääketiede ja tekniikka ovat mahdollistaneet keinoelinten, tekonivelten ja modernien proteesien hurjan kehittymisen. Edellä kuvattujen apuvälineiden käyttäjät täyttävät kyborgin määritelmän. Elokuvien ja muun populaarikulttuurin takia kyborgin käsitteeseen yhdistetään kuitenkin yleensä myös yli-inhimilliset kyvyt. Tämä saattaa olla yksi syy siihen, miksi brittiläistä Neil Harbissonia pidetään maailman ainoana virallisena kyborgina. Harbissonille on istutettu äärimmäisen värisokeuden takia antenni kallon takaosaan. Tämän antennin avulla hän kuulee ja kokee värit ja jopa tavalliselle ihmiselle näkymättömän ultravioletin, mikä antaa Harbissonille yli-inhimillisiä piirteitä.

Erilaiset tekniset apuvälineet saattavat äärimmillään pitää yllä käyttäjänsä elintoimintoja, kuten sydän-keuhkokone, tai vain helpottaa jokapäiväistä elämää, kuten käsiproteesi. Ihmiset voivat siis tukeutua yhä enemmän erilaisiin laitteisiin ja koneisiin. Tämä herättää tarpeen ihmisyyden rajojen tarkempaan määrittämiseen.

Kirjoittajat ovat uskontotieteen pääaineopiskelijoita.

Lue proteesien kehityksestä lisää:
Kauko A. Salonen ja Veli Matti Huittinen, Amputaatiot ja proteesit. Helsinki: Proteesisäätiö, 1991.