Lost and found

Nainen kaivoi itsensä vaatekomeron syöveriin kuin pikkuinen mangusti, mutta niitä ei löytynyt mistään. Missä olivat uudet jumalaiset Louboutinit, jotka Bertil oli tuonut hänelle viimeiseltä Pariisin matkaltaan?

Hän oli salakuljettanut ne kotiin ja melkein jäänyt kiinni kengät nilkoissa. Minkä sodan Aku olikaan taas sytyttänyt. Hän ei ollut kuullut miehen tuloa ennen kuin kireät sanat olivat osuneet makuuhuoneen poikki.

– Et kai sä taas oo ostanu uusia kenkiä? Etkö sä tajuu ettei meillä ole varaa eikä tilaakaan enää yhdellekään parille?

Sitten oli seurannut lisää ammuksia tapissa olevista luottokorteista ja muutamista pikavipeistä, joita hän oli joutunut ottamaan uusia kenkiä varten. Aku jaksoi ampua samoilla vanhoilla nuolilla kerta toisensa jälkeen. Vipit kuuluivat menneisyyteen, vaikka ne olivatkin vielä maksamatta. Uusia pikalainoja ei ollut tarvinnut ottaa sen jälkeen kun hän oli löytänyt tiensä sokeristen isukkien luo. Ainejärjestön hallituksen kokoukset ja ylioppilaskunnan muut luottamustoimet olivat verho, jonka takana saattoi tapailla isukkeja ilman että Aku epäili mitään.

Vanhempien miesten löytäminen oli ikävystyttävän helppoa. Niidenkin, joilla oli köyhäilyn sijaan löysää rahaa, yhtä löysää kuin helttana roikkuva nahka leuan alla ja vyön yli roikkuva vatsa. Mutta mitä siitä. Mitä rumempi ja vanhempi, sitä halukkaampi maksamaan. Eivätkä ne pystyneet vaatimaan liikoja. Eivät jaksaneet, pappaparat.

Miten mainiosti maailmankaikkeus oli asian järjestänyt. Nuorilla miehillä olivat kiinteät vartalot, kimmoisat lihakset, paksut hiukset, hikiset kainalot, kanin kyvyt eikä pennin pyörylääkään. Tuon kaiken sai vain kuuntelemalla loppumatonta valitusta siitä, mitä nuorelta mieheltä omasta mielestään niin epäoikeudenmukaisesti puuttui. Vanhoilla miehillä harmaa iho roikkui ja hiukset, jos niitä ylipäätään oli, olivat nekin harmaa päälakeen liimautunut niljake. Lihakset olivat kuivuneet olemattomiin rypistyneiden ihopoimujen alla ja tikkumaiset jalat kannattelivat isoa tynnyriä, josta roikkui kaksi narua, entistä käsivartta. Mutta rahaa heillä oli, toisilla enemmän ja toisilla vielä enemmän. Miten suloista olikaan, että maailmassa sittenkin vallitsi oikeudenmukaisuus.

Olisihan ne pikavipitkin voinut maksaa pois, ellei sen selittäminen Akulle olisi ollut mahdotonta. Ongelmia tuotti myös tilan puute. Vaatekomeroiden perukat, yläkaapit, piirongin alimmaiset laatikot olivat täynnä uusia nilkkureita, ballerinoja, saapikkaita, avokkaita, buutseja ja piikkareita. Pikkuhousujen ja rintsikoiden seassakin, valkoisen kermavaahdon pinnan alla pohjaan vajonneena lymysi joukko kenkiä. Turvassa, sillä ei ollut pelkoa, että Aku penkoisi hänen alusvaatteitaan, edes puhtaita. Etua oli siitäkin, ettei mies kokannut, sillä muuten hän olisi huomannut, että jauho- ja sokeripurkit kätkivät jokainen sisäänsä kengän ja kattilakaapissa, patojen ja pannujen takana oli siisteissä riveissä 12 kenkälaatikkoa.

Hän kaivaitui yhä syvemmälle komeron pohjalle. Missä olivat hänen kalleimmat aarteensa, Louboutinit? Hän oli letkauttanut tottuneesti valheen suutarista ja irronneesta korkolapusta kun Aku oli yllättänyt hänet kenkäkassi käsissä vaatekomeron luona. Luojan kiitos hän oli juuri ehtinyt työntää kiiltonahkaiset, 13-senttiset stiletit kahden pipon sisään komeron ylähyllylle. Aivan varmasti hän oli piilottanut kengät kermanvärisen angoraisen ja kyyhkysenharmaan villapipon sisään. Nyt ne eivät olleet siellä.

Miten sydän olikaan kummallinen elin. Rintalastan alla, luisten kaltereiden suojissa se pumppasi ja pamppaili, välillä värisikin. Niin kuin nyt. Se pystyi hyppäämään kurkkuun ja tekemään kärrynpyörän – niin kuin se teki aina kun Aku pääsi yllättämään hänet kenkäkätköillään – ja palaamaan sitten takaisin töihinsä muina miehinä. Sieltä kammiostaan, luiden lomista se kurkotti kohti toista, ja jos onnellisesti kävi, alkoi lyödä samaan tahtiin. Joskus kävi niin kuin nyt oli käymässä. Yhteinen tahti katoaa. Toinen harppoo pitkin loikin tennareillaan; toinen ei pysy perässä piikeillään vaikka haluaisikin. Välimatka repeää hujauksessa kuiluksi, vaikka aluksi yritettiin sen yli loikata.

Louboutineja saattoi kuvitella tennareiden rinnalle enää silkasta tottumuksesta. Teiden erkaneminen oli vain ajan kysymys ja y-risteys läheni vääjäämättä. Mutta nykyinen järjestely toimi vielä. Unettavien saarnojen hinnalla sai reipasta seksiä ja muut parisuhteen mukanaan tuomat edut. Silmät sulkemalla ja kuvittelemalla itsensä jonnekin muualle sai niin paljon uusia kenkiä kuin jaksoi kantaa ja pystyi kotiin sijoittamaan. Isompaan asuntoon ja vaatehuoneeseen, itse asiassa ihan oikeaan pukeutumishuoneeseenkin, johon mahtuisi määrättömästi kenkiä, heillä olisi varaa, jos hän vain jotenkin pystyisi selittämään tulovirrat Akulle.

Mahtaisiko hän saada Bertilin tuomaan uudet Louboutinit? Ne olivat maksaneet omaisuuden, mutta Bertil, rumin, lihavin ja vanhin kaikista, oli hyvin monen omaisuuden mies. Uusien pyytäminen tuskin tulisi olemaan vaikeaa. Se olisi varmasti yhtä helppoa kuin viimeksikin ja juuri siksi hän oli suunnitellut pyytävänsä seuraavaksi uutta laukkua, kiiltonahkaista, messinkisillä niiteillä päällystettyä pientä pilleriä, joka nyt pakeni hänen käsistään jonnekin epävarmaan tulevaisuuteen.

Olisiko äiti saattanut löytää Louboutinit ja laittaa ne eteisen kenkähyllylle muiden joukkoon käydessään siivoamassa? Vai olivatko pipot pudonneet hyllyltä lattialle ja kengät luiskahtaneet niistä ulos? Oliko Aku vain heittänyt ne huolimattomasti jonnekin pois jaloistaan?

Ne olivat kadonneet, hävinneet, hukassa. Nuo 13-senttiset mustat omaisuudet, joita ei oltu tarkoitettu kävelemiseen. Niillä kuului vain olla. Parhaiten niillä onnistui istuminen. Ne oli luotu sitä varten, että jalka asetetaan toisen yli, kallistetaan sääret poikittain toiselle puolelle ja kurotetaan jalkaterät nilkat ojennettuina mahdollisimman pitkälle kohti katsojaa. Hänellä oli pitkät sääret, joita tennarit eivät osanneet arvostaa vaikka hän olisi työntänyt ne miehen suuhun asti. Mutta sokeristen isukkien metsästysmailla niille annettiin täysi arvo.

Puheenjohtajiston sitsit lähestyivät, Louboutinit pysyivät kadoksissa. Akateeminen muodollisuus tuskin pystyisi sulattamaan Stuart Weizmanin saapikkaiden peittelemätöntä seksuaalista vetovoimaa eikä hän voisi vetää niitä jalkaansa kuin reteä saapasjalkakissa. Pitikö hänen vain tyytyä Parikoihin, Blahnikeihin tai Dioreihin?

– Hei Silja, mageet kengät sulla!

– Eihän nää oo mitään, ihan perus Oscar de la Rentat.

– Ihana toi punainen ruusu. Mut voitsä kuvitella, Ritalla on aidot Louboutinit! Mistä se on voinut ne saada?

Sen hän kyllä tiesi paremmin kuin hyvin. Akun hän tappaisi iskemällä piikkarin koron suoraan miehen kallon läpi niin nopeasti kuin pääsisi yksitoistasenttisillään Yo-kylään.

Kari O. Silvola