Makean himo
Kello oli jo kymmentä vaille viisi, mutta Lauri seisoi edelleen vanhempiensa huoneen kokovartalopeilin edessä. Hän tuijotti suurilla ruskeilla silmillään peiliin ja keskittyi tarkkaavaisesti kamman liikkeisiin. Hiuslakan käry korvensi silmiä. Viimeinen veto, eikä yksikään suortuva enää sojottanut väärään suuntaan. Sivut olivat juuri sopivan lyhyet ja päällä oleva ananastöyhtö taipui täydellisesti taakse. Lauri heitti kamman tyytyväisenä huoneen pölyiseen nurkkaan ja viiletti portaita alakertaan. Vanhan rintamamiestalon lattialaudat narisivat. Hän lisäsi vauhtia ja hyppäsi viimeisen askelman yli. Vihreä puulattia paukahti. Se oli kulunut liitoksistaan niin pahasti, että sen metsänvihreä maali hilseili paljastaen altaan iloisesti virnistävän keltaisen värin. Alakerran kylpyhuone oli ainut tila, minkä Laurin isä oli saanut remontoitua äidin kuoleman jälkeen, kaikki muu sai pysyä entisellään. Vanhat kuluneet huoneet muistuttivat sinapinkeltaisia tapetteja liisteröivästä äidistä ja siitä, kuinka äidin villasukat tanssivat lautalattialla niin hennosti, ettei kuulunut narahdustakaan.
Lauri kiiruhti eteiseen ja valitsi kaapista uuden sinikeltaisen tuulitakin, jonka oli saanut 12-vuotis syntymäpäivälahjaksi. Hän katsahti eteisen peiliin: kaksoisleuka ei näkynyt pahasti ja maha oli piilossa takin leikkauksen ansiosta. ”Loistavaa”, Lauri hymyili tyytyväisenä. Jopa Aliisa oli koulussa huomannut takin ja kehunut ”päheeksi”. Lauri oli vastannut coolisti, että se oli ostettu kesällä Hesasta. Aurinko oli paistanut, eikä läksyjäkään tullut yhtään. Kukaan ei ollut sanonut häntä miksikään, miksikään muuksi kuin Raittilaksi. Lauri Raittilaksi. Kello löi viisi ja ovikello soi. Mahassa muljahti: hänellä oli treffit.
”Mennäänkö teiän takapihan kautta sinne kaupalle?” huudahti vaaleahiuksinen, hento tyttö nähtyään Laurin avaavan oven. Tytön villit kiharat liehuivat tuulessa ja tarttuivat tytön kosteisiin huuliin. Lauri ei vastannut jännitykseltään mitään, vaan hyppäsi kiviportaat alas ja suuntasi kohti takapihaa. Aliisa oli luokan siistein tyttö, kaikki pitivät hänestä tai eivät uskaltaneet olla pitämättä: hän oli luokan kuningatar. Aliisa hymyili Laurille niin leveästi, että pienen tytön kalpeisiin, laihoihin kasvoihin tuli aivan kohtuuttomasti ryppyjä. Sievät juonteet tanssivat kasvoilla kun hän helähti nauruun ja katsahti Lauria: tytön silmät hehkuivat melkein yhtä voimakkaasti kuin edessä häämöttävän lähikaupan valot. Aliisa nauroi Laurin kanssa, ei Laurille.
”Mitä sä haluut kaupasta?” Lauri yritti kuulostaa välinpitämättömältä.
”Jotain tosi makeeta, sokerista, mut ei kirpeetä. Ei saa tarttuu hampaisiin”, Aliisa kuvaili tiukasti. He saapuivat kaupan viereen, jossa oli vanha leikkipuisto. Sieltä Lauri oli löytänyt ensimmäisen kerran fossiilin. Hän oli käärinyt sen varovasti vieressä kasvavan tammen lehteen ja vienyt äidille. Nyt Lauri vihasi puistoa. Hän inhosi sen iloisesti tuulessa heiluvia keinuja, kirkkaan oranssia leikkitaloa ja edelleen fossiilitutkimukseen houkuttelevaa hiekkalaatikkoa. Kaivaukset menivät pilalle kun kauppa rakennettiin, nyt hiekan alta löytyi vain tupakantumppeja ja kermanvärisiä toffeekarkkipapereita.
Lauri ja tyttö pysähtyivät koivujen ympäröivän hiekkakentän reunalle. Tytön vaaleat hiukset heiluivat hennosti tuulessa ja hyväilivät tytön kasvoja. Lauri nielaisi: ”Aliisa hei…”
Äkkiä maaginen hetki rikkoutui: kentän vastakkaiselta puolelta alkoi kuulua moottorin ääntä. Joukko mopoja kurvasi kentälle, ne kaasuttivat ympäri pientä hiekkakenttää kuin nälkäiset bulldogit ja kerääntyivät rinkiin sen keskelle. Niitä oli neljä: kolme mustaa ja yksi punainen. Lauri jähmettyi ja katsahti Aliisaa. Tyttö oli tänään hänen kanssaan, ei heidän.
”Mä jään tohon puistoon venaan, käy sä siellä kaupassa!” Aliisa huudahti yllättäen ja lähti juoksemaan suoraan laumaa kohti. Ruskea nahkalaukku putosi hiekkakentän reunalle ja jäi odottamaan omistajaansa yhtä orvosti ja yllättyneenä kuin Lauri. Hän katsoi hämmentyneenä tytön juoksua, silmissä alkoi kirvellä. Mopot kurvasivat lähemmäksi tyttöä ja huomasivat Laurin seisovan kentän laidalla. Hän haistoi inhon bensankatkun lävitse. Paksun, leveän, märän inhon. Lauman silmät alkoivat kiilua kuin verikoirilla.
”Li-ha-bul-la, lihapulla, lihabullaaaa!” kuului vaimea kuoron laulu. Ahdistus tunkeutui äkillisellä voimalla Laurin sisuksiin ja hakkasi vatsalaukun seiniä. ”Ei nyt, ei tänään.” Lauri jähmettyi, eikä kyennyt liikkumaan. Alkoi oksettaa.
Aliisa kääntyi katsomaan kentän reunalle ja tytön ilme muuttui kiukkuiseksi, kun hän huomasi pojan seisovan edelleen paikallaan. Tuuli lakkasi lempeän puhalluksensa, Aliisan hiukset valahtivat väsyneinä harteille ja jäivät sojottamaan sinne tänne.
”Lihis, etkö sä kuule vai ootko sä tyhmä? Mä odotan tässä ja sä haet mulle namii!” tyttö huudahti kiukkuisena. Laurin ilme kalpeni. ”Lihis?” hän sai mutistua ja tuijotti hiljaa vaativan näköistä tyttöä. Pettymys lävisti kehon korventaen mahaa entistä pahemmin. Painovoima tuntui sietämättömältä, teki mieli lyhistyä kasaan. Loiste Aliisan silmissä oli muuttunut: se ei ollut ystävällinen ja lämmin, vaan pilkallinen. Tytön kasvot vääntyivät ivalliseen, ryttyiseen hymyyn, joka ei enää näyttänyt niin kauniilta ja viattomalta. Se sopi paremmin koirien joukkoon.
Lauri kääntyi hitaasti kohti lähikaupan loistetta. Hän käveli hämmentyneenä kaupan pienelle karkkihyllylle ja pohti: ”Makeaa, sokeria, ei kirpeää, ei tahmeaa…” Hetken makeita viinikumeja tutkittuaan Lauri nappasi hyllyltä kaksi salmiakkipääkallopussia ja heitti ne päättäväisesti kaupan kassalle. Ne olivat Laurin lempikarkkeja. Ne tarttuivat katkeran suolaisesti hampaisiin kiinni, eivätkä päästäneet irti, ennen kuin niiden polttava kirpeys oli imeytynyt makuhermoihin. Suolaiset pääkallot maistuivat parhailta. Varsinkin jos ne söi yksin, salaa, päiväkodin katoksen alla. Lauri ei ollut koskaan pitänyt makeasta.
Sara Valli