Matka muistoihin
Suvun vaiheet ja tarinat ovat kutkuttaneet mieltäni kouluikäisestä lähtien. Lähisukulaisteni muisti ja kärsivällisyys ovat olleet koetuksella, kun olen tivannut heiltä menneistä ajoista. Sukuintoilun siivittämänä olen myös vieraillut paikoissa, jotka eivät muutoin olisi välttämättä kuuluneet teini-ikäisen tai nuoren aikuisen vakiovisiittikohteisiin. Yksi tällainen paikka on mummini lapsuudenkoti.
Kun mummilleni selvisi, etten ollut koskaan käynyt hänen lapsuudenkodissaan, tarjoutui hän oitis oppaaksi ja matkaseuraksi. Eräänä elokuisena päivänä lähdimme matkaan. Ajokorttini oli melko tuore, ja olin jo kerran ollut autollani pitkällä pientareen puolella. Mummi ei antanut sen säikyttää – tai ainakin hän peitti pelkonsa todella hyvin. Puhua pälpätimme koko parinkymmenen kilometrin pituisen matkan, eikä mummi turvautunut kertaakaan katonrajan kauhukahvaan.
Lapsuudenkoti, vuonna 1931 rakennettu hirsirakennus, toi mummin mieleen monenkirjavia muistoja: yhdeksänhenkisen perheen nukkumisjärjestelyt pienessä pirtissä, äidin leipoman orsileivän, isän kanssa hevosella tehdyn myllymatkan ja pellon raivaamisen läheiselle suolle.
Isän sotaan lähdön itsenäisyyspäivän aattona 1939. Kirjeet rintamalta, joissa isä huolehti kotiväen pärjäämisestä ja kehotti lapsia olemaan kiltteinä. Tiedon rauhasta ja isän odottamisen kotiin. Viikon epätietoisuuden jälkeen saadun viestin, että isä oli kaatunut kranaatin räjähdyksessä samana päivänä, kun Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin. Äidin punaiset silmät iltalypsyn jälkeen. Hautajaiset, joihin pääsivät vain äiti ja kolme vanhinta veljeä. Isän sotakaverin vierailun, kun hän toi perheelle isän terveiset, kuten oli tälle luvannut.
Lasten työt ja leikit: vesikelkan vetämisen, kanien kasvattamisen ja myymisen, voin kirnuamisen ja leivän leipomisen. Äidin toteamuksen, ettei isonakaan osaa, jos ei pienenä opettele. Käpyeläimet ja lasturakennukset. Lemmikkioravan hypyn vellilautaselle, ja pelon äidin toruista, kun arvokas ruoka roiskui pitkin pöytää.
Elokuun aurinko oli jo kotimatkalla, kun viimein maltoimme irrottautua muistoista. Vaikka paluumatkalla päässä vilisivät päivän kokemukset, kalkattivat kielemme tulomatkan malliin. Kauhukahva sai jälleen olla rauhassa. Minä puolestani sain mummolan pihamaalla lämpimän halauksen.
Tuon matkan muisto on säilynyt mielessäni, ja saanut ympärilleen kultakehykset. Etenkin nyt, kun mummia ei enää ole, olen muistellut usein yhteistä matkaamme. Matkaa, joka vei minut mummini muistoihin.
Terhi Kokko on sukutarinoita luovasti kirjoittava kansatieteen opiskelija.