Matti

Naapurin Matin ikkunassa seisoo Turun KML:n viiri. Se on punainen. En tiedä mitä se merkitsee, sillä kirjainyhdistelmän vaihtoehdot, jokainen yhtä mahdollinen, ulottuvat leukemiasta kristilliseen seuratoimintaan. Varmaksi tiedän kuitenkin, että viirin vieressä tönöttävät lasimaljakossa Aarikan puutulppaanit. Verhot on vedetty eteen ylhäältä ja alhaalta, vihreät ruutuverhot, sopivasti rypytetty. Katon valo tekee huoneesta keltaisen.

Kun Matti tulee lääkäristä, hän ajaa taksilla postilaatikoiden eteen, morjenstaa etupenkiltä, maksaa kyydin ja nousee autosta nojatakseen ensimmäiseen edestä löytämäänsä laatikkoon. On kylmä, ja Matilla on päässä pipo ja päällä värikäs toppatakki. Matti hymyilee aina.

Jollei ole kyseessä niin pitkä matka, että sen kulkisi taksilla, valitsee Matti pyöräillä säästä riippumatta. Vain kaksipyöräisen päällä Matti pysyy tasapainossa. Painon rasittamilla polvilla olisi liian vaikea kävellä kauppaan edes lenkkarit jalassa.

Aikoinaan Matti kävi vankilassa. ”Muttei se ollut mun juttu”, Matti kertoo, kun naapurin kolmekymmentävuotias nainen kysyy — kun minä kysyn — kesähelteiden paljastaman ankkuritatuoinnin tarinaa.

Matin silmät ovat syvällä kasvojen sisällä, ja niihin on vuosien kohottamien punaisten poskien taakse jäänyt selittämättömän iloinen vire.

Matti on aina hyväntuulinen, vaikka olisi ikävääkin kerrottavaa, niinkuin se kerta, kun keho oli tehnyt tenät apteekin kohdalla ja ambulanssi oli tullut hakemaan.

Nyt Matti on löytänyt Jeesuksen. Matti lähtee raamattupiirin tapaamisiin eritoten talvikeleillä suksisauvat käsissä. Matti jaksaa, vaikka ei se kevyttä ole, jaksaminen, eikä käveleminenkään.

Nuorena Matti harrasti voimailua. Hän oli mestaruustason painonnostaja. Nyt ovat niistä vuosista jäljellä enää lyhyet raajat ja voimakas luonne.

Outi Sillanpää