Mitä muistitrendi kertoo historioitsijalle?

Yhteisöllisen muistin tutkimus alkoi katastrofisten kokemusten tutkimuksena. Maailmansota, teollinen kansanmurha ja vähemmistöjen vainot iskivät toisen maailmansodan jälkeen ihmiskunnan tietoisuuteen niin voimakkaasti, että historiankirjoitus ei heti pystynyt vastaamaan siihen eikä varsinkaan käsittelemään tapahtunutta yksilön kärsimyksen ja tunteiden tasolla. Selviytymiskertomukset osoittivat tilastot ja yleistykset riittämättömiksi. Katastrofisten muistojen kirjaamisesta syntyivät suullinen historia ja muistitietotutkimus. Keskenään risteävät ja ristiriitaisetkin kertomukset kyseenalaistivat yhtenäisiksi muotoillut esitykset menneisyydestä.

Francois Hartog’n mukaan muistin ja muistamisen nousu ihmistieteiden tutkimuskohteeksi kertoo länsimaisessa jälkimodernissa kulttuurissa vallitsevasta katkoksesta suhteessa menneisyyteen. Toisin kuin modernisaation ja valistuksen nimiin vannoneissa ideologioissa sekä niiden historiakertomuksissa, yhteen kiedotut menneisyys ja tulevaisuus eivät 2000-luvulla määritä enää samalla tavalla minä- ja me-kertomuksia kuin esimerkiksi sata vuotta sitten.

Menneisyydelle annetut merkitykset ovat sidoksissa pienempiin yhteisöihin ja niiden muotoaan muuttaviin identiteetteihin. Kansakuntien ja luokkien sijaan nykyihmisen subjektiiviset tarpeet määrittelevät vahvasti menneisyydelle annettuja merkityksiä; historistisesta historiakulttuurista on siirrytty presentistiseen historiakulttuuuriin. Toisaalta vastareaktioitakin on nähty: Chris Lorenzin mukaan menneisyys on 2000-luvulla palannut ”kummittelemaan” myös suurten kertomusten muodossa, mikä on nähtävissä niin Venäjällä, Yhdysvalloissa kuin EU-maissakin.

Muistiin ja muistamiseen liittyy monia kysymyksiä, jotka pitävät historiantutkijan valppaana. Yhteisöllinen muistaminen, ja varsinkin sellainen muistaminen, joka käytetään osana ideologiaa tai uskontoa, eroaa James Wertschin mukaan merkittävästi tieteellisen tutkimuksen tuottamista historioista. Yhteisöllinen muistaminen on hänen mukaansa sitoutunut yhteen näkökulmaan ja heijastaa vain kyseisen ryhmän viitekehystä. Se ei tunnusta tulkintojen epävarmuutta ja se vastustaa moniäänisyyttä. Yhteisöllinen muistaminen myös keskittyy usein yhteisön muuttumattomaksi uskotun olemuksen ylläpitämiseen. Lisäksi muistaminen on suhteessa menneisyyteen antihistoriallista ja presentististä; se kiistää menneisyyden luonteen poissaolevana. Rakentaessaan me-kuvaa tai kuvaa meitä uhkaavasta toiseudesta yhteisöllinen muistaminen samastaa analogioiden ja metaforien avulla nykyisyyden tapahtumat menneisyyteen. Yhteisö tuottaa haluamansa kuvan menneisyydestä nykyhetken tarpeisiin.

Duncan Bellin mukaan muistista on tullut keskeinen organisoiva periaate (ihmis)tieteissä ja taiteissa. Jeffrey Olick on todennut, että muisti on ”ei-paradigmaattinen, tieteidenvälinen ala”, jossa traumatutkimuksen ja identiteettien hegemonia on vahva. On tarpeellista kysyä, pitääkö muistin vahva rooli yllä nykyajalle ominaista traumakeskeistä suhdetta menneisyyteen? Onko traumasta tullut jälkimodernin ajan ”suuri kertomus”?

Kokemukset, muistot ja subjektiiviset kertomukset ovat olleet pitkään historiantutkijoidenkin aineistoa. Muistin nousu haastavaksi käsitteeksi vuosituhannen taitteessa oli rinnakkainen ja vuorovaikutteinen ilmiö historiantutkimuksen sisäisille, jo paljon aiemmin alkaneille uudistaville virtauksille, kuten mikrohistorialliselle suuntaukselle. Silti muisti ja historia esitetään historiatieteiden ulkopuolella usein dikotomisesti: historiantutkimuksen tuottama tieto menneisyydestä esitetään helposti ”ylhäältä” nähtynä ja annettuna, kun taas muistille ja subjektiiviselle tiedolle hahmotellaan autenttisuuden auraa.

Historia ei ole enää pitkään aikaan ollut kiistattomasti tai monoliittisesti ”kansakunnan muisti”. Silti historiantutkimus on tärkeä osa yhteiskunnan kulttuurista muistamista ja itseymmärrysprosessia. Yhteisöllisen muistamisen laajentuminen eettiseksi ja poliittiseksi käsitteeksi sekä laajaksi kulttuuri-ilmiöksi panee tutkijat miettimään, miten ja mihin historiallista tietoa sekä yhteisöille tärkeitä historiallisia kertomuksia ja symboleita käytetään. Nämä kysymykset voivat tehdä tutkijan entistä tietoisemmaksi paitsi omista lähtökohdistaan ja suhteestaan menneisyyteen, myös tietoiseksi yhteiskunnan sisällä vaikuttavista yhteisöistä ja niiden menneisyyssuhteesta. Muistitrendi voi myös auttaa historiantutkijoita määrittelemään paremmin oman ja tieteenalansa tehtävän.

Pertti Grönholm on yleisen historian dosentti.