Musiikin kontrapunktiset merkitykset italialaisessa eksploitaatiossa

Elokuvamusiikilla on useita eri tehtäviä, kuten jatkuvuuden ja tunnelman luominen ja kuvan tapahtumien tehostaminen. Viimeksi mainittua nimitetään polarisoinniksi, jossa elokuvan tapahtumat ja musiikki ovat synkronisia. Kontrapunktilla puolestaan tarkoitetaan elokuvissa tekniikkaa, jossa kuva ja musiikkiraita ovat ristiriidassa keskenään. Tekniikkaa on käytetty erityisesti italialaisessa eksploitaatiossa, joka tukeutuu taiteellisten arvojen sijaan sensaatiohakuisiin aiheisiin: huumeisiin, seksiin ja väkivaltaan. Monilla eksploitaatioelokuvilla on kulttimaine.

Seesteiset melodiat ja yltiöväkivaltaiset elokuvat

Kontrapunktinen musiikki luo erilaisia merkityksiä kuin polarisointi, koska se tuo väkivaltaiseen tai muulla tavalla shokeeraavaan kohtaukseen lisää irvokkuutta. Tämä voi olla paljon tehokkaampaa kuin korkeat viiltävät jouset, jyrisevät vaskihyökkäykset tai muut tavanomaiset pelotusefektit. Esimerkiksi Wes Cravenin kauhuelokuva The Last House on the Leftin (1972) inspiroimassa, italialaisen ohjaaja Ruggero Deodaton The House at the Edge of the Park  -kostoelokuvassa (1980) psykopaattinen Alex (David Hess) tekee hirmutekojaan hienoston bileissä ”tuutulaulua” muistuttavan kappaleen Sweetly säestämänä. Elokuvan alussa Alex pakottaa naisen autossa seksiin, jolloin kuullaan kyseistä kappaletta – oivallinen esimerkki kontrapunktisen musiikin käytöstä. Elokuvan musiikin on säveltänyt Riz Ortolani, joka usein yhdistää laulavia ja seesteisiä melodioita yltiöväkivaltaisiin elokuviin. Ortolanin ehkä kuuluisin teos on Deodaton ohjaaman pahamaineisen Cannibal Holocaustin (1979) heleän kaunis teemalaulu, joka toimii vastavoimana elokuvan väkivallalle.

Musiikki rauhoittaa katsojaa

Voimakkaissa elokuvissa rauhallinen musiikki tarjoaa myös käsittelykanavan kohtausten synnyttämille tunteille.  Tämä ilmenee erityisesti lopputeksteissä, joissa rauhallinen musiikki tuntuu viestivän, että kaikki oli vain pahaa unta. Esimerkiksi Night Train Murders -elokuvan (1975) lopussa, kun Giulio Stradi (Enrico Maria Salerno) on ampunut tyttärensä Lisan (Laura D’angelo) ja tämän ystävän Margaretin (Irene Miracle) murhaajat, Demis Roussoksen tunteikas A Flower Is All You Need täyttää ääniraidan. Vaikutelma on erilainen kuin elokuvan alussa, jolloin katsoja ei tiedä mitä odottaa. Samalla tavoin House at the Edge of the Parkin lopussa Sweetly kuullaan, Alexin kelluessa kuolleena uima-altaassa. Musiikki toimii siis vastapainona väkivallalle, tarjoten samalla kanavan purkaa voimakkaita tunteita.

Olli Lehtonen on musiikkitieteestä valmistunut HuK.