Musta 13

Intiaanikasino, siinäpä vitsi. Kerran ylväs kansa, nyt alentunut myymään kulttuurinsa, huoraamaan esi-isiään riettaille turistilaumoille. Sisäänkäyntiä koristaa kookas karikatyyri täydessä seremoniapuvussa. Hohkaa neonhehkuista ilosanomaansa. Koko perheen lomakohde – kolme hehtaaria kokolattiamattoa ja kullan kiiltoa, hedelmäpelejä ja värien rientoa. Kunnes isi tuhlaa vajakkilastensa opintorahastot Black Jack -pöydässä. Kunnes äiti yliannostaa unilääkkeisiinsä hotellihuoneen vessassa. Kunnes se nielee sinut, imee sinut tyhjäksi ja paskoo elottoman hylsysi peräkujan asfaltille, yön kylmään, suussasi oksennuksen maku, kurkussa pala amerikkalaista unelmaa.

Sen oppii tuntemaan ajan kanssa. Kokenut pokerimies vaistoaa pahan päivän. Me ollaan erilaista sorttia siinä suhteessa. Me ollaan ammattilaisia. Meille se on elantokysymys.

Tutkailen salia. Disneyland-lumoa ja pimeyttä saumoissa. Choctaw-heimon jäljellä olevat jäsenet – totisia miehiä narukravateissaan ja poninhännissään – tuijottavat lihavia vierailijoita kuin haukat varjoista. Järjestäytyneen rikollisuuden ainainen alavire. Eihän se uhkapeliä muuten olisi. Vaan tänään siinä on jotain seassa. Veren makua, pahoja henkiä. Intiaanikirous, kuka ties. Tänä iltana ei kortteihin kosketa.

Istuudun rulettipöytään. Ajan tappoa leikkipanoksilla. Siinä on puhtautta, tiedäthän. Pokeria pelatessa sekä voittaa että häviää, mutta hyvä pelaaja tienaa aina pitkässä juoksussa. Vaan ei ruletissa. Rulettipyörä ei erota hyvää huonosta. Se on sattuman villiä anarkiaa. Päivän päätteeksi kaikki häviävät, ja kaikki sen myös tietävät.

Eivät sentään kaikki. Vierustoverillani on ”systeemi”. Onneton paskiainen. Siemailee rommikolaansa – nykivä, mulkosilmäinen olento – lukee vaivoin töhryistä lunttilappuaan. Pikkukala isossa meressä. Ei hänellä mitään mahdollisuuksia koskaan kai ollutkaan.

Mutta vastapäätä istuu toisenlainen kala. Oikein valas, monessakin mielessä. Pursuaa ulos tuolistaan, laskostaa vatsaansa pöydälle. Isokiho etelästä kultahampaineen, cowboyta leikkimässä. Sen kun saisi hold ’em -pöytään. Yksi hyvä käsi, ja olen taas rahoissa. Mutta ei. Ei tänään.

Siinä me nyt istumme. Seurue tuntemattomia, piirissä pakana-alttarilla, kohtaloa povaamassa. Pyörä pyörähtää liikkeelle. Menomme alkavat. Täynnä siveetöntä hurmosta me humallumme onnettaren kylmässä otteessa. Halulliset. Kummajaiset karnevaalipeleissään.

Vielä yksi saapuu paikalle. Vasta elämänsä puolimatkassa, mutta varhain vanhennut. Pöytä hiljenee kun mies vetää tuolista, silmäilee epäluuloisena kun hän istuutuu, kädessään salkku, kaulassa papinkaulus.

Pyörä pyörii yhä, mutta lumous on murtunut. Pelikoneiden hälinä tulvii sisään. ”32, punainen”, jakajatyttö julistaa. ”Ei voittajia.” Mulkosilmä pyörittelee rommikolaansa. Valas tuhkaa sikariaan. Katumusta, katolista kainoutta. Eksyneiden häpeää.

Tulokas pyytää pelimerkkiä. Yhtä pelimerkkiä. Tyttö kysyy ja mies lausuu summansa. Pöytä naurahtaa. Se on paljon, liian paljon. Elinikäiset säästöt -paljon. Mutta mies ei naura. Hän nostaa salkun lattialta, laskee sen pöydälle, avaa lukot yksitellen, ja sitten kannen. Kohahdus, kuiskuttelua. Tyttö mutisee korvanappiinsa. Nyökkää, ja poimii sitten salkun.

Pallo kiitää kiertoradallaan kohti vääjäämätöntä. Vain yksi panos lepää pöydän kankaalla. Valkoinen kiekko, musta 13. Jokainen silmä tarkkaa kohtalon pyörää. Kromin ja mahongin hehkua liikkeessä, metallikuula puun pintaa hiertämässä, kehässä, uudelleen ja uudelleen, menettäen osan hetkellistä virettään jokaisella kierroksella, väsyen, vanheten, vaimeten. Ja viimein se lankeaa.

Olen nähnyt tarpeeksi. Jatkan matkaa seuraavana aamuna. Seuraavaan kaupunkiin, seuraavaan kasinoon. Pois tästä paikasta. Ja vielä lähtöä tehdessäni, mietin yhä miehen kasvoja, ja sitä perinpohjaista tyhjyyttä jonka niillä näin. Paettua väsymystä. Ikää ja ikävää. Kuinka hän vain tarttui shekkiin, ja käveli pois. Voittaja. Hävinneen kävelyä.

Lukitsen huoneeni oven. Siivoojat käytävässä. Kuiskauksia. Yläkerrassa kuulemma, yöllä. Ohimoon, ohimoon. Pappismies vieläpä.

Oscar Ronkainen