Opiskelijan asialla, ihmisten lähellä

Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen opintosihteerejä, Erja Aarniota ja Ulla-Maija Juutila-Purokoskea, muistettiin viime keväällä ansiomerkein heidän palveltuaan yliopistolla 30 vuoden ajan. Vuodet ja vuosikymmenet ovat kuluneet, ja työtehtävät ja toimipisteet vaihdelleet, mutta sama pilke on pysynyt sihteerien silmäkulmissa. Vastapäätä istuu kaksi silminnähden iloista ihmistä.

– Jaa että mitä kaikkea on tapahtunut vuosien varrella? Ei sitä kaikkea sovi edes kertoa, toteaa Aarnio ja purskahtaa sitten nauruun. Kysyttäessä tarkemmin, että miten kummankin ura yliopistolla on alkanut, vakavoituvat sihteerit hetkeksi ja aloittavat sitten eri työnimikkeiden listaamista:

– Ensin se oli toimistoapulainen, sitten toimistovirkailija, sitten toimistosihteeri, josta sittemmin kehkeytyi opintosihteerin nimike, kertoo Aarnio.

Juutila-Purokoski puolestaan muistelee, että työura alkoi aikanaan Hämeenkatu 1:ssä, jossa kotimaisen kirjallisuuden toimisto tuolloin vielä sijaitsi. Ennen 1980-luvun lopulla alkanutta toimistovirkailijan pestiä hänelle ehti vuosien varrella karttua työkokemusta monenlaisissa tehtävissä oppiaineessa.

Myös toimitilat vaihtuivat, aluksi Jusleniaan, ja sieltä sitten Sirkkalan kampukselle 2010. Tuolloin toimistosihteerin hoidettaviksi siirtyivät kotimaisen kirjallisuuden lisäksi myös yleisen kirjallisuustieteen – ja aluksi myös luovan kirjoittamisen – opinto- ja toimistoasiat.

Vaiherikas reissu

Aarnio muistaa uransa alun pienimpiäkin yksityiskohtia myöten:

– Vuonna 1983 sain työvoimatoimiston kautta puhelinnumeron, johon minua pyydettiin soittamaan mahdollisesta työpaikasta, kertoo Aarnio. – Numero ei tietenkään sanonut minulle mitään, joten soitin nimitiedusteluun kysyäkseni kelle tuo numero mahtaa kuulua. Sieltä sitten vastattiin, että numeroa ei löydy, Aarnio summaa.

– Tämän tiedon jälkeen mietin hetken soitanko vai en. Soitin sitten kuitenkin, ja puhelimeen vastasi silloinen hallintoviraston osastopäällikkö Hällströmin sihteeri Annikki Sundvik. Sovimme tapaamisesta. Kyseessä oli hallintoviraston lähetin paikka, johon minut sitten otettiinkin 1.2.1983 lähtien. Sijaintini oli hallintoviraston vahtimestaripiste ja töihini kuului toimistotarvikkeiden laitosmyynti, yliopiston autojen varaukset, pankissa käynnit ja kaikenlainen asioiden toimittaminen. Tietysti työkuvaani kuului myös postin lajittelu ja jakelu ja kahvin keitto – osa hommista ei näköjään vaihdu vuosienkaan mittaan.

– Asiakaspalvelu oli kivaa – haittana oli vain, että työsopimukset tehtiin alussa kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Esimiestä piti sitten käydä vähän väliä muistuttamassa uudesta sopimuksesta. Jonkin ajan kuluttua tein sijaisuutta postikirjaamossa apulaiskanslistina ja toimistoapulaisena.

– Sitten, vuonna 1986, minut siirrettiin toimistovirkailijaksi ”lainaan” Merenkulkualan koulutuskeskukseen. Historian laitokselle siirryin kesällä 1987 toimistovirkailijaksi yleiseen historiaan, ja virkaan minut nimitettiin 1.3.1989. Toukokuun alussa 1991 nimike muuttui toimistosihteeriksi. Jusleniassa, yleisessä historiassa minä sitten olinkin, kunnes siirryimme tänne Sirkkalaan toukokuussa 2006.

– Rauhaiseloa täällä riittikin muutaman vuoden kunnes vuonna 2009 alettiin suunnitella tiedekunnan laitosten vähentämistä kahteen ja oppiaineiden toimistosihteereiden hallinnollista siirtämistä humanistisen tiedekunnan alaisuuteen. Vuoden vaihteen jälkeen emme olleet enää oppiaineiden toimistosihteereitä, vaan oppiaineryhmän. En tuosta uudistuksesta ollut mitenkään erikoisen innostunut, mutta kaikkeen tottuu ja mielestäni tämä oli ihan ok uudistus näin jälkikäteen katsottuna, Aarnio toteaa.

Kiitollinen kiitollisuudesta

Yliopiston myöntämä mitali on molempien mielestä hieno ele työnantajalta, mutta osin se tuli myös yllätyksenä.

– Periaatteessa sitä mitalia osasi odottaa, mutta eihän sitä koskaan tiedä, toteaa Aarnio.

Juutila-Purokoski ei ollut edes tietoinen tällaisesta tavasta muistaa pitkäaikaisia työntekijöitä.

– Se tilaisuus oli kuitenkin todella hieno. Oli mukavaa tavata ihmisiä, joita on nähnyt viimeksi vuosia ja vuosikymmeniä sitten, työuran alkupuolella. Heitä kun oli palkittavana siellä tilaisuudessa, hän toteaa.

Molemmat ovat mielissään pitkän työuran tehneiden muistamisesta, joskin suurin kiitos tulee työstä: opintosihteereiden toimenkuvaan kun kuuluu neuvonta, auttaminen ja tukeminen. Useimmiten opiskelijat osaavat pitää saamaansa apua suuressa arvossa.

Ajan hermolla

Hallintorakenteen uudistuksen myötä työnkuvat ovat selkeytyneet. Opintosihteerien vastuulla olevien oppiaineiden määrä on lisääntynyt vuodesta 2010 alkaen.  Laskujen ja kirjanpidon hoitaminen ei olisikaan enää entiseen tapaan mahdollista.

– Kun tässä työssä pitää muutenkin olla ajan hermolla, mikä tarkoittaa esimerkiksi uusien tietokoneohjelmien käyttämisen opettelemista, ja kun sen lisäksi kuulimme siirtyvämme oppiaineista oppiaineryhmiin, olimme aluksi uudistusta vastaan. Mutta jälkeenpäin olemme olleet todella tyytyväisiä, sihteerit toteavat.

Udellessa joidenkin yksittäisten mieleen jääneiden muistojen perään, alkaa molempia jälleen hymyilyttää.

– Tämä pohdiskelu saa minut muistamaan hetken, jona ensi kerran tunsin itseni vanhaksi, huokaa Juutila-Purokoski. Se oli 90-luvun puolivälissä, kun eräs uusi opiskelija niiasi minulle. – Ja minä puolestani sain aikoinaan käyttööni oppiaineemme ensimmäisen tietokoneen, lisää Aarnio.

Kuten arvata saattaa, internet on vaikuttanut – niin hyvässä kuin pahassa – myös opintosihteerien työhön. Parhaimmillaan paperi- ja kirjapinot ovat mahtuneet sellaisenaan tietokoneen kovalevylle. Huonoimmillaan taas opiskelijat ovat lähettäneet sähköpostia, vaikka sihteerit tapaisivat heitä mieluusti kasvotustenkin. ”

– Soittaisivat edes. Olisi mukava puhua asiat halki vaikka sitten puhelimessa. Päivittäiset kontaktit kasvotusten ovat vähentyneet, joskaan eivät onneksi kadonneet kokonaan, sihteerit toteavat.

Toisaalta taas, turhasta byrokratiasta on päästy eroon.

– Muistan sellaisenkin tapauksen, että eräällä pojalla ei ollut ollut henkilöpapereita mukana pääsykokeissa. Siispä hän joutui tulemaan näyttämään papereitaan jälkeenpäin. Passikuvassa oli ehkäpä kahdeksanvuotias pikkupoika. Aika paha siitä oli sanoa, että oliko kyseessä edes sama henkilö. Ja toisaalta taas nauratti koko tilanne. Ei tämä ehkä ihan niin vakavaa ole, Aarnio kertoo.

Hiljaista tietoa

Molemmat ovat pitäneet opintoneuvontapuolesta. Työ on ollut monipuolista, eikä kahta samanlaista päivää ole.

– Kyllä sitä on moni asia muuttunut vuosien varrella, mutta mielestäni me teemme kaiken edelleen samalla tavalla. Eli me emme ole muuttunut paljoakaan, Aarnio kertoo. – Niin. Kyllä kai sitä jotain on oppinut, mutta se on ehkä enemmänkin sellaista hiljaista tietoa – sellaista jota ei itse oikein huomaa, jatkaa Juutila-Purokoski.

Molemmat kokevat työn suolana sen, että vaihtelua on riittänyt, ja lisäksi aina on saanut olla oman onnensa seppä. On ollut vapaus priorisoida työt niin kuin on parhaaksi nähnyt, kunhan työt ovat tulleet hoidetuksi määräaikaan mennessä.

– Tässä työssä joutuu olemaan – ja ennen kaikkea saa olla – niin paljon tekemisissä niin monenlaisten ihmisten kanssa, että työntekijän tulee olla ihmisläheinen ja sosiaalinen. Tähän työhön ei kannata lähteä, jos ei lisäksi ole tietynlaista jämptiyttä. Esimerkiksi opinto-oppaiden tulee olla ”just eikä melkein”. Eli työstä tarvitsee tykätä.

Elämä jatkuu

Eläkkeen koittamisesta puhuttaessa molemmat toteavat, että ennen kaikkea työkavereita ja päivittäisiä kontakteja opiskelijoiden kanssa tulee ikävä. On ollut mukavaa, että osa ihmisistä on pysynyt pitkään, osa vaihtunut. Uusien opiskelijoiden saapumista ja varttuneempien valmistumista on ollut mukava seurata vierestä.

– Vaikka on ollut hienoa olla pitkään töissä yhdellä ja samalla työnantajalla, niin kyllä se elämä jatkuu töiden jälkeenkin, sihteerit virnistävät. Eläkepäivät tulevat kulumaan ihan vain rentoutuessa ja vaikkapa kirjoja lueskellessa, Aarnio lisää.

Sami Lehtinen on yleisen kirjallisuustieteen opiskelija, joka työskenteli kesällä laitoskanslian harjoittelijana.