Pääkirjoitus

Hiiskutun tarjonnassa luovan kirjoittamisen tekstit ovat olleet keskeisessä roolissa. Olemme saaneet ihastella kaunokirjallisten urien eri vaiheita ilmentäviä tekstejä, ja iloa on riittänyt, monesta eri syystä. Väistyvä päätoimittajakin haluaa yrittää. Ei kai se niin vaikeaa voi olla. Kun kirjailija Stephen Kingiltä kysyttiin, miten hän kirjoittaa romaanejaan, hän vastasi: ”Sana kerrallaan.” Eli…

Terveiset sieltä minne aurinko ei paista (muistiinpanot entisellä Yliopistonmäellä v. 2061)

Kirjoitan tätä Turun yliopiston entisen kirjaston edustalla, laineiden loiskiessa jaloille ja siniseen kaakelialtaaseen. Kerrankin on altaassa ja sen ympärillä vettä oikein kunnolla. On ollut jo jonkin aikaa. Turun Yliopistonmäestä tuli entinen muutama vuosi sitten, kun vesi nousi ja peitti alleen sataman, Kauppatorin, Vanhan Suurtorin ja Denniksen pizzerian. Yliopisto lakkasi toimimasta, kun ihmisillä oli kylliksi muita murheita, kuten esimerkiksi mistä löytää polttopuita, suojaa, ravintoa ja ystäviä vihollisten sijaan.

Jo ennen vedenpaisumusta elämä oli käynyt vaikeaksi, kun väestö ikääntyi ja ihmiset innostuivat enemmän pitämään lemmikkikoiria kuin hankkimaan lapsia. Käännös perheissä oli tapahtunut 2030-luvun alkupuolella, kun yhä useampi ihmispari ajatteli, että koiralemmikki olisi niin paljon vaivattomampi kuin ihmislapsi. Pian Turussa oli vain vanhuksia ja koiria, ja kun osa koirista villiintyi, ulkona ei voinut juuri liikkua ilman aseita. Huhuttiin, että Turun ulkopuolella tilanne oli vielä pahempi: evoluution edetessä Forssassa (aivan, Forssassa!) osa koirista oli onnistunut lisääntymään vielä sukukypsien ihmisten kanssa, ja siellä piti pelätä koiraihmisiä, sanan kokonaan uudessa merkityksessä.

Terveiset siis sieltä, minne aurinko ei paista – sakeat sadepilvet ja Forssan ylänköjen sitkeät suopalot samentavat taivaan täällä Yliopistonmäellä.

Kun nyt satavuotiaana katson taaksepäin, käänne huonompaan tapahtui 2010-luvun lopulla, kun lukioissa lakkasivat pakolliset historian, filosofian ja uskonnon kurssit, eikä kapeakatseinen insinööri- tai kauppatiede pystynyt kokonaisvaltaiseen ajatteluun, ennakoimaan sitä mitä tuleman piti. Turun yliopistoakin virtaviivaistettiin ja historian oppiaineeseen jäivät vain ne, jotka tutkivat Turun suurmiehiä ja erityisesti suurnaisia. Uusi menneisyyden misogyniaa tasoittava naisvoittoinen tieteilijäsukupolvi halusi glooriaa osakseen, ja salli juuri sen määrän humanisteja, jotka pystyivät kuorruttamaan tehdyt päätökset historian kultapölyllä.

Toinen ratkaiseva käänne oli tekoäly, jota ei kiinnostanut totuus, hyvyys tai kauneus, vaan satunnaisten ulottuvuuksien maksimointi. Digitaaliset ihmistieteetkin olivat langenneet tekoälyn tarjoamien työkalujen käyttöön, mutta jättäneet kysymättä sen, mitä tekoäly oikeasti on.

Vielä syksyllä 2017 yliopistolla järjestettiin Studia Generalia -luentosarja Suuret kysymykset – Big Questions, mutta kun tieto luentosarjasta kiiri ministeriöön, yliopistoja kiellettiin haaskaamasta aikaa kaiken maailman suuriin kysymyksiin, vaan pikemminkin niihin arkisen tekemisen työryhmäpohjaisiin sopivankokoisiin kysymyksiin, joiden vastaukset tiedettiin etukäteen – näin kaikki voittaisivat, kysyjät ja vastaajat. Win-win.

Mutta nyt ei kukaan ole voittamassa, vaan kaikki häviävät. Entisellä Yliopistonmäellä meitä on muutamia vanhuksia, ja illan pimetessä pahaenteinen haukun, murinan ja ulvonnan sekoitus kuuluu lähempää. Ovatko ne vain koiria vai niitä pahempia, koiraihmisiä? Otamme lujan otteen mäelle ajautuneista heinäseipäistä ja odotamme.

Matti Kamppinen on uskontotieteen professori ja Hiiskutun päätoimittaja.