Pääkirjoitus: teemana monipaikkaisuus
Syksyn ensimmäinen teema käsittelee monipaikkaisuutta. Tyypillisimmillään monipaikkaisuudella tarkoitetaan varmaankin elämäntapaa, jossa säännöllisesti eletään vähintään kahdessa paikassa. Yhdelle kesäpaikasta tuleekin vakituinen asuinpaikka ja työtä tehdään verkon välityksellä toisaalle. Toinen muuttaa työn tai puolison perässä ulkomaille, mutta kotimaan tapahtumia seurataan somen ja ystävien kautta. Monipaikkaisuus voi olla elämänlaatua parantava mahdollisuus, mutta aina se ei ole sitä. Esimerkiksi pakolaisille kotimaasta lähtemisen syynä ei ole vaihtelunhalu tai elämän leppoistaminen. Todellisia monipaikkaisuuden asiantuntijoita ovat myös eroperheiden lapset, jotka vaihtavat kotia jatkuvasti – eikä heiltä kysytty, haluavatko he sitä.
Eija Schwartz kirjoittaa tarkkanäköisesti paikkakokemuksen muutoksesta kotimaan vaihtuessa. Uusi kotimaa ja -kaupunki voi olla ennestään tuttu vierailujen kautta, mutta suhde paikkaan muuttuu monella tapaa, kun siellä eletään arkea. Samalla suhde aikaisempaan kotipaikkaan saa uudenlaisia sävyjä.
Akateemisessa maailmassa monipaikkaisuutta toteutetaan monenlaisissa organisaatioiden välisissä yhteistyöhankkeissa. Åbo i Norden on Turun yliopiston ja Åbo Akademin yhteishanke, jonka lähtökohtana on lisätä yhteiskunnassa tarvittavaa pohjoismaista osaamista erityisesti Turun seudulla. Monipaikkaisuus ilmenee Anne-Maria Kuosan, Henrik Hurmeen ja Camilla Widen tekstissä myös kaksikielisyytenä.
Monipaikkaisuutta esiintyy myös pienemmässä mittakaavassa. Allekirjoittanutkin työskentelee välillä kotona, välillä yliopiston työpisteellä ja toisinaan kahvilassa tai junassa. Monipaikkainen kirjoitustyö ei aina suju suunnitellusti, kun juuri se yksi tietty lähdekirja onkin väärässä hyllyssä. Kirjoittamisen monipaikkaisuudesta kertoo Emilia Karjulan, Jaana Kourin ja Tiina Mahlamäen teksti, jossa he kertovat Luovaa kirjoittamista tutkijoille -teoksen syntyvaiheista.
Näyttää siltä, että etätyö on jäänyt pandemia-ajan seurauksena pysyväksi osaksi tietotyöläisten työtä, mutta siinä on havaittu myös haittoja: yhteisöllisyys murenee ja etäkokouksista puuttuu oivalluksia synnyttävä rentous. Toivottavasti löydämme kultaisen keskitien, jossa toteutuisi sopivalla tavalla työyhteisön tavoitteet ja jokaisen yksilöllinen hyvinvointi fyysisten ja virtuaalisten paikkojen välillä sukkuloidessa.
Päivi Leinonen, päätoimittaja
