Pitojen politiikkaa

Talonpoikaisia ruokapitoja on Varsinais-Suomessa järjestetty pääasiassa häiden, hautajaisten ja kinkerien yhteydessä. Lisensiaatintutkimuksessani teemoittelen esiin ruokapitoinstituutiota jäsentäneen kolmiosaisen kulttuurisen mallin (rankijärjestyksen noudattaminen, eri roolinhaltijat muokkaamassa pitoja sekä pitorituaalien statushierarkkinen ulottuvuus). Selvitän myös, ovatko pitotapojen syvärakenteen säätyajattelun merkitykset olennaisesti muuttuneet yhteiskunnallisen muutoksen ja modernisoitumiskehityksen myötä. Tarkastelen pitoja kyläyhteisön hierarkiaa heijastaneina ja muokanneina poliittisina rituaaleina. Lisäksi tunnistan pitorituaaleihin osallistuneiden ihmisten eri roolit ja toisaalta kaikkia ohjanneen yleisen pitonormin ja -etiketin.

Keskeinen ilmiö pidoissa oli kursailu, joka oli kuumeista pohdintaa, kuka kehtaa, tai kenen kuuluisi, ottaa ensimmäisenä pitopöydästä. Myös ensimmäisen ottajan jälkeinen jatkojärjestys oli selvitettävä nopeasti; tilanne oli varmaan hyvinkin stressaava. Kovasti kursailtiin ja emäntä sai käskeä monta kertaa, ennen kuin mentiin ottamaan. Paimiolaisinformantti kirjoittaa kursailusta hääpidoissa:

”Jos pidoissa oli pappi, aloitti hän ja morsiuspari aterian. Mutta senjälkeen sitä sitten olikin kruussamist. Vuosikaupalla sitten muisteltiin jälkeenpäin jos joku oli erehtynyt itsensä korottamaan. Useaan kertaan piti kehoittaa ottamaan.”

Seuraava kertomusmuotoa tavoitteleva muistuma toimii esimerkkinä räikeästä normirikkomuksesta, joka osaltaan paljastaa vallinneen pitonormin:

”Emäntä M.P. – – kertoi, että heille P:aan tulivat pitoihin kutsumattomina H:n H:n pojat V:n kylästä noin vuonna 1900 ja istuivat salissa arvokkaimmilla paikoilla hienojen vieraiden joukossa karvalakit korvilla päässä ja suuret nahkaiset työhansikkaat käsissä komentaen tuomaan heille samat tarjoilut = trahtamenti, portsjuuni kuin kutsutuille vieraillekin. Sitten kun heille tuotiin ruokaa, niin he kahmivat = krohmisiva sitä suuhunsa käsin, viitsimättä käyttää lusikkaakaan, kiroilivat kauheasti ja puhuivat kamalan ruokottomia. Tämä oli harvinainen poikkeustapaus kuitenkin.”

Empiirinen tutkimusaineistoni koostuu Turun yliopiston kansatieteen laitoksen vuonna 1958 vastaajaverkolleen lähettämän postikyselyn (TYKL/kys/2 Pidot ja pitopiirit) vastauksista, joita Varsinais-Suomesta tuli 29 kappaletta. Kyselyvastausaineistoa kuvailen yksityiskohtaisesti teemoitellen, mikä yhdistyy hermeneuttiseen asenteeseen, aineiston ”kuunteluun” eli sen etsimiseen, mikä vastauksissa on tulkintani mukaan merkityksellistä. Tutkimusotteessani yhdistelen universaalisia rituaalikategoriointeja sekä toisaalta rituaalin ”ruohonjuuritason” käytännön kuvailua kulttuurikäytännön teorian (practice theory) pohjalta:

a) liminaalisten symbolien avulla ritualisoidut toimijat rakensivat esityksen yhteisön hierarkiasta, jota sitten kommentoitiin, uudistettiin ja muokattiin rituaalin toisesta asemasta käsin;

b) rituaalin osanottaja ei kuitenkaan hahmottanut, mitä hän teki ja tuotti rituaalitoiminnan operaatiovaiheessa. Hän ei tiedostanut sitä tuotantoprosessia, joka sai aikaan objektin, rituaalin. Siksi tutkin rituaalin käytäntöä.

Väitän, että pitorituaali oli varsinaissuomalaisen kylähierarkian kulttuurisen ja sosiaalisen välittymisen, määrittelyn sekä muutoksen keskeinen symbolis-poliittinen areena.

Pekka-Erik Eskelinen viimeistelee Turun yliopiston folkloristiikan oppiaineeseen lisensiaatintyötä ”Ruokapitorituaalien käytännöt ja niiden merkitysten tulkinta. Pitoperinne modernisoituvan Varsinais-Suomen maaseudulla”.