Rakkautta ja rajoja

Tutkin Rakkautta ja rajoja -nimisessä projektissani uskonnollisten naisten ja miesten välistä vuorovaikutusta saksankielisessä Euroopassa aikavälillä 1270–1470. Tavoitteeni on selvittää, miten uskonnollisten naisten ja heitä ohjaavien miesten välisiä suhteita kuvattiin ja tarkastella niitä erilaisia jännitteitä, pelkoja ja toiveita, joita naisten uskonnolliseen elämään liittyi myöhäiskeskiajan Euroopassa.

Naisten asema kirkon piirissä on ollut (ja on edelleen) kysymys, joka on aiheuttanut kiihkeätäkin keskustelua. Sydän- ja myöhäiskeskiajalla maallikoiden aiempaa laajempi henkilökohtainen mielenkiinto uskonnolliseen elämään johti myös naisten määrän nousuun uskonnollisissa yhteisöissä. Naiset olivat kiinnostuneita elämästä luostarissa, mutta myös eräänlaisesta puoliuskonnollisesta yhteisöelämästä (begiinit ja penitentit).

Naisten hurskauselämä, johon saattoi liittyä mystisiä kokemuksia tai ankaraa julkistakin askeesia, herätti niin ihailua kuin inhoa. Myös kirkonmiesten oli vaikea päättää suhtautumisestaan naisten uskonnolliseen elämään ja sen eri muotoihin. Naiset saattoivat jäljitellä toimissaan Kristusta kuten miehetkin, mutta jo ajatus esimerkiksi saarnaavista naisista oli Katoliselle kirkolle mahdoton. Ylipäätään naisten hurskauselämän julkisuutta pidettiin ongelmana. Esimerkiksi saksankielisessä Euroopassa 1200-luvun lopulla yleiset begiiniyhteisöt muuttuivat 1300-luvun kuluessa dominikaaninunnien yhteisöiksi, joissa vallitsi tiukka klausuuri. Tämä tarkoitti, että nunnat eivät saaneet poistua yhteisöstään nunnalupauksen antamisen jälkeen. Samoin yhteydenpito esimerkiksi sukulaisiin oli rajoitettua. Begiinit sitä vastoin olivat eläneet yhteisöissä nunnien tapaan, mutta saattaneet poistua yhteisöstä ja liikkua ulkomaailmassa muiden kaupunkilaisten tavoin ja tehdä tunnetuksi myös omaa uskonnollista kutsumustaan.

Käytän tutkimukseni lähteinä mystisiä tekstejä, naisten itsensä kirjoittamia tai heidän kokemuksistaan kirjoitettuja ilmestyksiä sekä niin kutsuttuja sisarkirjoja eli dominikaaninunnien yhteisöissä kollektiivisesti kirjoitettuja historiateoksia, jotka kertovat yhteisön vaiheista ja lyhyiden tarinoiden muodossa nunnille tapahtuneista ihmeistä. Aineistooni kuuluu myös uskonnollisten (mies)ohjaajien naisille suuntaamia teoksia ja paimenkirjeitä, joiden tarkoituksena on ollut ohjeistaa ja mallintaa hyvää uskonnollista elämää. Näiden erilaisten tekstien sisällön analysoinnin lisäksi pohdin uskonnollisten tekstien muotoa ja luonnetta didaktisina ja ohjaavina ja jo sinällään yhtenä vuorovaikutuksen muotona uskonnollisessa elämässä eri sukupuolten välillä. Keskiajalta säilyneet tekstit, jotka kertovat naisten uskonnollisesta elämästä ja kuvaavat ainakin jossain määrin naisten ja ohjaavien miesten suhteista, muuttuvat muodoltaan ja lajityypiltään tarkastelemani ajanjakson aikana. Vielä 1200-luvulla pyhimyselämäkerrat ja mystisistä kokemuksista kirjoitetut ilmestykset olivat tavanomaisia tapoja kertoa naisten uskonnollisesta elämästä, 1300-luvulla yleistyivät sisarkirjat, jotka korostivat yhteisöllisyyttä niin tekotavassaan kuin sisällössään. 1400-luvulla taas naisten uskonnollista elämää kuvattiin entistä enemmän miesten kirjoittamissa teksteissä ja ohjaavassa hengessä. Silti myös näissä teksteissä näkyy ajoittain arvostava suhtautuminen naisten kutsumukseen ja tarve neuvotella sopivista hartaudenharjoituksen muodoista.

Meri Heinonen
Suomen Akatemian tutkijatohtori historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella