Sairaus on kaunis: Saima Harmajan runoja sairaudesta

Nyt korona-aikana puhumme sairaudesta enemmän kuin koskaan aiemmin ja siitä, miten tauti vaikuttaa elämäämme. Terveyden, sairauden ja elämän välinen vuorovaikutus on yksi Turun yliopiston monitieteisen SELMA-keskuksen tutkimuksen kohteista. Keskus tarjoaa tänäkin vuonna tilaisuuksia, joissa voidaan käydä vuoropuhelua tästä kaikkia ihmisiä koskevasta aiheesta.

Kerron tässä omasta lempirunoilijastani Saima Harmajasta ja siitä, miten hänen runoutensa ilmaisee hienosti kipuun ja tragediaan liittyviä ajatuksia.

Saima Harmajan Huhtikuu

Helsingissä 1913 syntynyt Saima Harmaja tunnetaan tänä päivänä lyhyeksi jääneestä elämästään ja herkistä runoistaan. Harmajalla todettiin keuhkotuberkuloosi vuonna 1931 ja hän kuoli sairauteen muutama vuosi myöhemmin, vain 23-vuotiaana. Harmaja kuvaili hyvin kauniisti sairauttaan runoissaan ja päiväkirjassaan.

Harmajaa on verrattu usein suomenruotsalaiseen Edith Södergraniin. Molemmat kärsivät keuhkotaudista ja puhuivat vaikuttavasti sairaudestaan. Harmaja on kuitenkin vähemmän nimekäs todennäköisesti sen vuoksi, ettei hänen runojaan ole käännetty englanniksi niin laajasti kuin Södergranin.

Harmajan runot puhuttelevat minua. Minuun tekee vaikutuksen ennen kaikkea se, miten hän tarkastelee runoissa sairauden ja ajan välistä vuoropuhelua. Harmaja puhuu menneisyydestä ja tulevaisuudesta ja kuvailee menneisyyttä varjoksi, joka hiipii hänen elämäänsä anastaen häneltä hengityksen, vapauden ja elämän.

Vuonna 1932 julkaistussa Huhtikuu-kokoelmassa on monta tärkeää runoa. ”Sairaalassa”-runossa esimerkiksi yö ja pimeys kuvastavat sairauden leviämistä ja vaikka kertoja ei ”ole kuollut vielä”, lukija ymmärtää, ettei kuolema ole kaukana.

Sairaalassa

Jo pihalta lyhdyn valo
on sammunut kokonaan.
Ei pimeämpää yötä
voi olla päällä maan.

Minun seinäni takana yskii
kuoleva ihminen.
Minä en ole kuollut vielä,
minä elän ja vapisen.

Tästä runosta lukijalle välittyy tunne siitä, kuinka Harmaja kärsi sairasvuoteellaan pienuudesta ja yksinäisyydestä.

”Sairas I–IV” -runojen kielikuvista löytyy kipua, surua ja jopa epätoivoa. ”Sairas I” -runossa Harmaja puhuu väsymyksestä ja runon lopussa hän kertoo, kuinka hän haluaisi vain nukkua kipua paetakseen.

Sairas I

Pienet ja kärsivät tähdet
katsovat kaupunkiin.
Olen niin väsynyt tänään
tuskiini hiljaisiin.

Kerran, kauan sitten
palavaa unta näin.
Taivaalla hulmusi tähdet
ylleni syöksähtäin.

Siitä on liian kauan.
– Nyt minä rukoilen
vain, että tänään saisin
nukkua vähäsen.

”Sairas II” -runossa Harmaja kuvailee, miten sairaus tuhoaa ihmisyyden. Harmaja vertailee omaa tilaansa ja eläimeen. Hän muistuttaa itseään toistuvasti siitä, että hän on ihminen eikä eläin. Lukijan valtaa toivottomuus.

Sairas II

Vain eläimet valittavat,
minä en saa valittaa.
On pimeä, pimeä maa.
Ja kuolema hiipii ympäri
ja saalistaa.
Minä olen ihminen. Rinnassa hirveä nyyhkytys
kuuntelen, kuuntelen kulkua kahisevaa.
Minä olen ihminen. Kuulkoon Jumala sydämeni
huudon,
kuolema, hiipivä kuolema ei sitä kuulla saa.

On tärkeää, että sairautta tutkitaan ja ymmärretään sekä tieteen että taiteen näkökulmasta. Harmajan runot ilmaisevat selkeästi ja kauniisti sairauden ja taudin kerronnallisuutta, kokemuksellisuutta ja muistamista.

SELMA-keskuksen Medical Humanities Seminar Series

Terveyden ja sairauden kerronnallisuuteen ja kokemuksellisuuteen pureudutaan tänä vuonna SELMA-keskuksen järjestäissä Medical Humanities -seminaareissa, joissa edistetään vuoropuhelua humanististen tieteiden ja lääketieteen välillä. Seminaarien ensimmäisessä sarjassa, ”Narratives of Illness”, tarkastellaan sairauksien, tautien ja vaivojen kerronnallisuutta. Seminaarit tuovat yhteen eri alojen tutkijoita paitsi Suomesta myös muualta Pohjoismaista ja Euroopasta.

Kerran kuukaudessa järjestettäviin tilaisuuksiin voi osallistua etäyhteydellä. Englanninkielinen seminaari on tarkoitettu kaikille aiheesta kiinnostuneille.

> Ilmoittaudu mukaan (Zoom-linkki lähetetään ilmoittautuneille)