Satiiri ja moraalinen vastuullistaminen

Satiirinen ajankohtaisviihde on suosittua. Yhteiskunnallisen satiirin sanotaan jopa kirjoittavan itse itsensä näinä aikoina, mikä on huumorintutkijalle teoreettisesti mehukas väite. Satiiria tutkitaankin myös tieteellisesti, jolloin aiheelliseksi nousee kysymys sen suhteesta ironiaan. Sekä satiiri että ironia viittaavat epäsuoraan ja mahdollisesti humoristiseen ivaan, jossa sanotaan yhtä ja vihjataan samalla toista, ehkä kolmattakin. Esitän tuoreessa väitöskirja-artikkelissani, että siinä missä ironia on neutraali nimitys tietylle ilmaisun tyylilajille, satiiri on erityistä moraalista ironiaa. Satiiri edellyttää siis sellaisen kohteen, johon voidaan liittää moraalisen vastuullisuuden vaatimus. Analysoin artikkelissani myös, miten erityisesti kantaaottavassa stand up -komiikassa on tapana tyylitellä satiirin kohteita siten, että niiden (intentionaalista) toimijuutta ja tätä myöden vastuullisuutta onnistutaan tuomaan etualalle.

Satiiri ja yhteisöllinen vastuu

Folkloristisesta ja antropologisesta näkökulmasta satiiri on kiinnostavaa siksi, että se voi näyttää, miten vastuullisuutta hajautetaan yhteisössä erilaisille toimijoille – tai ylipäätään miten toimijuuden rajoja voidaan tavoitteellisesti ja taiteellisesti koetella. Esimerkiksi suuryrityksiin tai poliitikkoihin kohdistunut moraalisen vastuullisuuden vaatimus tekee ymmärrettäväksi sen, miksi niiden käytännöt valikoituvat niin tyypillisesti satiirin kohteiksi. Toisaalta arkista kanssakäymistä läpäisee tavan vuoksi toistettujen käytäntöjen hetteikkö, joiden ongelmallisuuden tai epätasa-arvoisuuden satiirikko saattaa nostaa esille.

Satiiri ja moraali

Satiiri on moraalisen arvolatautuneisuutensa vuoksi tutkijalle erityisen kiharainen tutkimuskohde. Satiiri on statusleima, joka myönnetään vain tietynlaisille teksteille ja esityksille, jotka ovat tyypillisesti myöntäjän omaa maailmankuvaa myötäileviä. Tästä näkökulmasta on mielestäni kiinnostava pohtia myös sitä, miksi itseironia ja jopa itseparodia ovat kieleemme vakiintuneita termejä, kun taas itsesatiirin käsite tuntuu intuitiivisesti kovin vieraalta.

Runoilija W. H. Auden tunnisti jotain oleellista satiirin moraalisuudesta huomauttaessaan, ettei pahansuopa tai mielisairas ihminen sovellu satiirin kohteeksi: ensimmäinen kun ei välitä rikkomastaan moraalisesta periaatteesta, jälkimmäinen taas ei tunnista koko periaatetta. Jos Audenia on siis uskominen, satiirikkojen ivaamat poliitikot voivat olla tyytyväisiä ainakin siihen, etteivät satiirikot tosiasiallisesti kohtele heitä läpeensä pahoina tai mielisairaina – vaikka voivat toki näennäisesti esittää heidät nimenomaan tällaisina.

Antti Lindfors on folkloristiikan tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Hän viimeistelee parhaillaan väitöskirjaansa stand up -komiikasta tekstuaalisuuden, intiimiyden ja performanssin näkökulmista. Hänen artikkelinsa satiirin moraalista ilmestyy Ethnologia Europaea: Journal of European Ethnology -lehdessä syksyllä 2017.