Siat keskuudessamme

Keskiajalla sika oli hyötyeläin, ja niitä liikuskeli kaupungin kaduilla. Ihmisen kaltaiseksi mielletty sika on päätynyt myös leikkauspöydälle. Nykysika on tehnyt paluun kaupunkiin jauhelihan lisäksi lemmikkinä.

Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta sika on mielenkiintoinen otus, jonka tarkastelu avaa ikkunan moniin ihmisen ja ympäristön, sekä sitä asuttavien eliöiden välisiin prosesseihin. Sika liittyy esimerkiksi kaupunkimiljöömme muutoksiin.

Keskiajalla Turunkin kaduilla juoksenteli sikoja tonkimassa puutarhoja ja hautausmaita, ja röhkiminen oli osa arkista äänimaisemaamme. Nykyään tietyt eläimet kuuluvat yksinomaan maaseudulle ja kaupunki on lemmikkien valtakuntaa. Varmaankin hämmästyisimme, jos näkisimme täysikasvuisen karjun tepastelemassa pitkin Hämeenkatua.

Meillä onkin tiettyjä kategorioita eläinten paikan hahmottamiseen. Jaamme eläimet villi- ja kotieläimiin, hyödyllisiin ja hyödyttömiin, ja teemme jaon maaseudun ja kaupungin eläinten välillä. Eläinten itsensä kannalta kriittisin ero lienee tapettava ja säilytettävä. Sika tuntuu pakenevan näitä määritelmiä, sillä se esiintyy historiassamme kaikissa edellä mainituissa konteksteissa.

Vivisektiodebatti

Sika on aina ollut suosittu koe-eläin, sillä sen elimistössä on paljon samaa kuin ihmisellä. 1900-luvun alussa suomalaiset kävivät kiivasta väittelyä vivisektiosta eli elävän eläimen elinten leikkelemisestä. Suomen Kansaneduskunnalle jätettiin vetoomus vivisektion kieltämisestä vuonna 1907. Edustaja Santeri Nuorteva vetosi siihen, että Suomen laki kieltää eläimiin kohdistuvan ”ilmeisen julmuuden”. Nuorteva lisäsi, että ”luontoa” vastaan rikkominen horjuttaa sisäistä tasapainotilaamme.

Epäilemättä olemme nykyään enemmän huolissamme toimiemme horjuttamasta ulkoisesta luonnon tasapainosta, kuten eläinperäisistä taudeista ja maatalouden päästöistä. 1900-luvun alkupuolella käyty debatti muistutti huomattavasti kosmetiikan eläinkokeista nykyään käytyjä keskusteluja, vaikka niissä sian ovatkin korvanneet helpommin käsiteltävät eläimet, kuten marsut.

Sika seuralaisena

Myös lemmikkinä pidettävä minisika on 1960-luvun koe-eläinten jalostuksen tulos. Keskiajan kaupunkipossu on ollut ongelmattomasti osa kotia ja ympäristöä, mutta samaan aikaan syötävä hyötyeläin. Jos joku nykyään pistelee lemmikkinsä lihavimmillaan poskeensa, niin se herättää ihmetystä. Jossain muualla kasvaneen sian taas saa syödä.

Kun pohdimme hahmottamisemme käsitepareja, kuten tapettava–säilytettävä, maaseutu–kaupunki ja hyödyllinen–hyödytön, voimme havaita että niitä sovelletaan samaan eläimeen melko ongelmattomasti. Eläinsuhdettamme tuntuukin leimaavan ristiriitaisuus. Sian historia on vain yksi esimerkki siitä, kuinka emme vaadi itseltämme johdonmukaisuutta.

Kirjoittaja on humanististen tieteiden kandidaatti, ja sikojen ystävä.

Kirjoitus on osa Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella keväällä 2021 järjestetyn Ympäristö- ja merihistorian seminaarin opiskelijoiden artikkelisarjaa.