Silmät ja mieli auki Namibiassa

Elo–syyskuun vaihteessa minulla oli mahdollisuus päästä Namibiaan. Tuo eteläisen Afrikan kolkka ei ole minulle mikä tahansa Afrikan maa, vaan jotain erityistä. Väitöstutkimukseni käsittelee aikoinaan Ambomaaksi kutsutulla alueella toimineita suomalaisia lähetystyöntekijöitä avustustyön näkökulmasta. Vuosien ajan olen jo tavallaan ollut tuolla Namibian pohjoisosassa, kun olen yrittänyt kuvitella alueen lukuisten arkistolähteiden, tutkimuksien ja valokuvien kautta.

Maisema aukeaa aavana. Owambo-alueella ei ole mäennyppylääkään. Valkoinen hieno hiekka kantaa horisonttiin satunnaisten puiden ja pensaiden täplittämänä. Koska sadekausi alkaa vasta parin kuukauden kuluttua, on kuivuus totaalista. Maisemaa katsoessa käy ilmiselväksi, miksi lähetystyöntekijät tarkkailivat sateita, pilviä ja ylipäätään säätä niin tarkasti. Jos loka–marraskuun sateet jäisivät tulematta, se tietäisi huonoa satoa. Mitä ihmiset silloin söisivät?

Martti Rautanen oli ensimmäisten Namibian alueelle matkanneiden suomalaislähettien joukossa vuonna 1870, kun lähetystyö alueella alkoi. Rautanen teki alueella 56 vuotta kestäneen uran, ja hänen elämäänsä voi kurkistaa Nakambale Museumissa. Rautasten vanha kotitalo toimii nykyään museona, ja pihapiirin toisesta päässä on suomalaisten yhdessä paikallisten kanssa rakentama kirkko. Vasta näitä rakennuksia katsoessani ymmärrän, miltä ne ovat ehkä näyttäneet vuosisadan vaihteessa owambojen silmin. Suuret korkeat talot, joissa oli lasi-ikkunat, kirkossa vieläpä värikkäät lasit. Tämän on täytynyt tehdä vaikutus, tekeväthän ne vaikutuksen oikeastaan minuunkin.

Namibian evankelisluterilaisen kirkon keskus on yhä täällä pohjoisessa, Owambo-alueella. Minultakin kysytään, menenkö sunnuntaiaamuna kirkkoon. Miksi vastauksen sanominen tuntuu niin vaikealta? Me maallistuneet suomalaiset joudumme sellaisella hetkellä katsomaan asioita uudesta näkökulmasta. Maanmiehemme saivat kristinuskon juurtumaan tähän maisemaan sata vuotta sitten. Nyt joudun toteamaan, ettei kirkossa käynti kuulu tapoihini, ei se oikeastaan kuulu monenkaan suomalaisen tapoihin, joulua lukuun ottamatta. Suomessa kirkosta erotaan yhdellä klikkauksella, eikä kukaan tiedä, voiko samanlainen maallistumiskehitys olla edessä Namibiassakin. Ehkä korvani punoittavat samalla tavalla kuin jollakulla paikallisella ihmisellä vuonna 1902, kun lähetyssaarnaaja tivasi häneltä, mikset ollut pyhäpäivänä kirkossa. Sellaisina hetkinä tuntuu, että jonkinlainen ympyrä on sulkeutunut.

Essi Huuhka on yleisen historian väitöskirjatutkija.