Uskonto ja tiede luonnon asialla

Uskonnollisten ja pyhien paikkojen ekologinen tutkimus on nyt trendikästä. Tästä todistavat uskontoa ja ekologiaa koskevat konferenssit, ensyklopediat ja aikakauslehdet ja muut tiedejulkaisut. Akateemisten tutkijoiden ohella niihin osallistuu myös maailman uskontoperinteiden ja uskonnollisten instituutioiden edustajia.

Maineikkaan Oxfordin yliopiston biodiversiteetin instituutin tutkijaryhmä on ryhtynyt kartoittamaan uskonnollisia metsiä ja pyhiä paikkoja tavoitteenaan ”mitata tieteellisesti” uskonnollisten ja pyhien alueiden kattavuutta maailmassa. Tutkimusprojekti on rakennettu yhteistyössä brittiläisen ARC-nimisen organisaation (Alliance of Religions and Conservation) kanssa olettamukselle, jonka mukaan ”monet maailman uskonnollisista metsistä ja pyhistä paikoista ovat biodiversiteetiltään rikkaita ja sisältävät suuren joukon uhanalaisia lajeja”. Hanke herättää kuitenkin epäilyksiä. Oslon yliopiston tutkija Aike Peter Rots kysyykin aiheellisesti: ”millä ilveellä tutkijat aikovat päättää ’tieteellisesti’ mitkä metsät ja paikat täyttävät ’pyhän’ laatumääreen” (ks. tarkemmin täältä).

Oxfordissakin olisi hyvä tiedostaa, että metsät ja erilaiset pyhiksi nimetyt maastonkohdat eivät ole luonnostaan uskonnollisia. Pyhien tilojen paikantuminen juuri tiettyyn luontotyyppiin ja kulttuurimaisemaan ei avaudu tutkittavaksi ainoastaan uskontojen omien auktoriteettilähteiden narratiivisista rakenteista. Tähän tarvitaan arkeologisia, kielitieteellisiä, asutus- ja elinkeinohistoriallisia sekä etnografisia aineistoja hyödyntävää tutkimusta. Liittoutuessaan uskonnollisten organisaatioiden kanssa tutkijat ja ympäristöjärjestöt tulkitsevat uudelleen ympäristöetiikan näkökulmasta uskonnollisia perinteitä ja ideologioita. Tämä ei ole kulttuurintutkimuksen ja uskontotieteen näkökulmasta aivan ongelmatonta, vaikka lisääntyvä huoli ympäristöongelmista koskee meitä kaikkia. Uskontoperinteitä vaalivien instituutioiden ja organisaatioiden essentialisoiva, alkuperäistä, ikiaikaista ja harmonista luontoyhteyttä korostava ympäristöpuhe ja identiteettipolitiikka eivät ole välttämättä sopusoinnussa nykypäivän ekologisen tutkimuksen ja luonnonsuojeluvaatimusten kanssa. Toisin kuin uskonnollisessa luonnon arvottamisessa, akateemisen tutkimuksen asialista ympäristökysymyksissä ei sisällä ideologisesti ja symbolisesti ladattuja myyttisiä tai uskontopoliittisia merkityksiä. Pyhiksi nimettyjen paikkojen ekologinen tutkimus on parhaimmillaan monitieteistä luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen tutkimusta. Voimme tutkia ”pyhän” paikantumista maastoon kun asetamme tarkasteltavana olevalle aineistollemme kysymyksiä tilaa konstruoivan ja käyttävän ihmisen sukupuolesta, sosiokulttuurisista ehdoista, ympäristöpreferensseistä ja havaitsemisen strategioista.

Veikko Anttonen
uskontotieteen professori ja Hiiskuttua-lehden päätoimittaja