Voiko Venäjän toimintaa ymmärtää?

Venäjällä kirjailijat ovat olleet usein kansan omatunto, mutta myös venäläisessä rock-musiikissa kommentoidaan yhteiskunnallisia aiheita. Lyriikoiden kautta avautuu näkymiä venäläiseen yhteiskuntaan ja Venäjän poliittiseen ja kulttuuriseen lähihistoriaan sekä ideoihin niiden taustalla.

”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää, siihen voi vain uskoa”, julisti runoilija Fjodor Tjuttšev (1803–1873) jo 1860-luvulla. Venäjää ei ehkä ole Suomessa (tai Euroopassa ylipäänsä) koskaan ymmärretty, mutta uskoa siihen on aina toisinaan löytynyt. Mihail Gorbatšovin aloittaman uudistuspolitiikan vaihduttua 1990-luvun sisäiseen kaaokseen näytti usko ainakin lännessä vain lisääntyvän, sillä Venäjällä heikkona johtajana nähty Boris Jeltsin katseli sormiensa lävitse entisten neuvostotasavaltojen demokratiapyrkimyksiä. Vladimir Putinin ajan alussa tämä usko vain lisääntyi: uusi presidentti oli ehkä autoritaarisempi, mutta toi Venäjälle myös kauan kaivattua vakautta ja vaikutti kaiken lisäksi EU-, jopa NATO-myönteiseltä.

Vuoden 2008 Georgian sodasta lähtien on usko Venäjään ollut koetuksella, ja viimeisten kuukausien aikana se on ollut pohjalukemissa. Ymmärrys ei ole kuitenkaan ainakaan teoreettisessa mielessä lisääntynyt. Yhden mielenkiintoisen ilmiön Venäjän uusi – ja toisaalta ikivanha – imperialistinen linja on kuitenkin tuonut myös suomalaisten tietoisuuteen: venäläisen vastarintaliikkeen. Mihail Hodorkovski, Anna Politkovskaja, Pussy Riot ja Aleksei Navalnyi ovat jo tulleet tutuiksi. Suomalaiset voisivat syventää alkanutta tutkimusmatkaa vaikkapa Artemi Troitskin (1955–) teksteihin tutustumalla.

Rock muutoksen taustamusiikkina

Troitski tuli alun perin tunnetuksi rock-kriitikkona, ja siirtyminen siitä laajemmaksi yhteiskunnalliseksi kommentaattoriksi on Venäjän kontekstissa luonnollista: vallan autoritaarisuudesta ja kansalaisyhteiskunnan kehittymättömyydestä johtuen ovat nimenomaan kirjailijat olleet kansan omatunto. Troitskin mukaan tämä ”puoliuskonnollinen kultti” on siirtynyt myös venäläiseen rock-musiikkiin: lännestä poiketen siinä keskeisimmässä osassa ovat rytmin sijasta lyriikat, joissa painottuu henkilökohtaisten tuntemuksien sijasta laajempi yhteiskunnallinen konteksti.

Joidenkin kappaleiden nimistä on jo tullut ikonisia: esimerkiksi Viktor Tšoin (1962–1990) vuoden 1987 Хочу перемен! (Haluan muutosta!) -kappaleesta tuli koko perestroikan epävirallinen tunnussävelmä. Myös Tšoi itse on saavuttanut nyky-Venäjällä legendaarisen, lähes myyttisiä elementtejä sisältävän kulttimaineen. Vuoden 2008 jälkeen muutosta julistava kappale on tullut uudelleen ajankohtaiseksi: se valittiin saman vuoden lopussa perustetun Solidarnost-oppositioliikkeen viralliseksi tunnuskappaleeksi. Kappaleen sanat ovat kuitenkin sen verran suurpiirteiset, että se sopii minkä tahansa mielenilmauksen taustamusiikiksi. Muutosta on julistettu Tšoin tahtiin niin 2010-luvun vaihteen Putinin vastaisissa mielenosoituksissa Moskovassa, vuoden 2014 Maidanin vallankumouksessa kuin viimeksi vuoden 2020 Aljaksandr Lukašenkan vastaisissa mielenosoituksissa Valko-Venäjällä.

Nykyisestä kepeästä ja harmittomasta popsasta poiketen 1980-luvun vallankumouksellinen rock nähdään edelleen vaarallisena: Valko-Venäjällä kappale on kielletty. Myös Venäjän nykyisen hallinnon kannalta Tšoin perintö on ongelmallinen. Hänen asemansa Venäjän kulttuurihistorian kaanonissa on kuitenkin muodostunut jo sen verran pyhäksi, ettei sitä ole ryhdytty kyseenalaistamaan laajemmin.

Kremlissä muutosta kuitenkin pelätään, ja juuri siitä on kyse nykyisessä sodassa. Venäjää (ainakin osittain) puhuvan kansan demokratisaatio ja liberalisaatio ei ainoastaan rohkaise Venäjän sisäistä oppositiota, vaan asettaa koko hallinnon nykyisen status quon oikeutuksen kyseenalaiseksi.

Kirjoittaja on Turun yliopistosta valmistunut filosofian maisteri, joka on kirjoittanut kandidaatin tutkielmansa venäläisestä rockista ja maisterintutkielmansa Venäjän ideasta/venäläisestä sielusta.