Eläinfaabeleiden kuvitellut ja kuvitetut eläimet

Faabeleita eli vertauskuvallisia tarinoita, joissa usein seikkailevat eläimet, on pitkään käytetty moraalisten opetusten välittämiseen. Niissä muunlajiset eläimet ilmentävät ihmisten luonteenpiirteitä, mutta faabeleiden kuvituksissa eläinhahmot ovat kuitenkin lajityypillisemmin esitettyjä. Tarinoissa, niiden kuvituksissa ja sovituksissa näkyy vahvasti tekijöiden ja heidän ympäristönsä vaikutus.

Sarvikuono 1500-luvulta

Puupiirroksessa on sivusta päin kuvattuna seisova sarvikuono. Sarvikuonolla on selässään ylimääräinen sarvi, jaloissaan suomuja sekä päällään levy- ja rengashaarniskaa. Kuvan yläosassa on tekstiä, jossa kerrotaan kuvan sarvikuonosta. — Kuva 1. Albrecht Dürerin Rhinocerus (1515), eli sarvikuono, on kuuluisa esimerkki kuvasta, jonka tekijä ei ole koskaan nähnyt kuvattavaa kohdetta, mutta päästää mielikuvituksensa valloilleen toisen käden lähteitä luettuaan.

Istun Kansalliskirjaston erikoislukusalissa ja mietin Dürerin sarvikuonoa (kuva 1). Vuonna 1515 saksalainen taiteilija Albrecht Dürer (1471–1528) teki puupiirroksen sarvikuonosta. Hän ei ollut koskaan nähnyt sarvikuonoa, vaan pohjasi näkemyksensä tuntemattomaksi jääneen henkilön kuvaukseen Intiasta Portugaliin kuningas Emanuel I:lle tuodusta sarvikuonosta.

Dürerin teos oli pitkään Euroopan käytetyin kuva sarvikuonosta. Pari vuosisataa se oli kuvituskuvana monessa luonnontieteellisessä teoksessa, vaikka sarvikuonon ulkomuodon paremminkin tavoittavia kuvia olisi ollut tarjolla. Jos sarvikuonoon liittyvät faktuaaliset ongelmat jättää huomiotta, ei puupiirroksen toteutuksen laadussa ole moittimista. Se on taidokkaasti tehty yksityiskohtainen puupiirros.

Kuulin Dürerin sarvikuonosta vuosia sitten suorittaessani taidehistorian perusopintoja. Mutta miksi sarvikuono palaa mieleeni nyt Kansalliskirjaston erikoislukusalissa?

Eläinfaabelien jäljillä Kansalliskirjastossa

Pöydälläni on pari pinoa kirjoja, kirjojen suojakoteloita, muistiinpanovälineet, tietokone sekä tyyny, jonka päälle asetella vanhat kirjat niiden tutkimista varten. Brummeriana- ja Slavica-kokoelmista tilaamieni kirjojen joukossa on faabelikokoelmia useilla kielillä: Aisoposta (n. 620–564 eaa.) käännettynä ja mukailtuna ranskaksi, venäjäksi, ruotsiksi ja suomeksi, Jean de la Fontainea (1621–1695), Ivan Andrejevitš Krylovia (1769–1844) ja Hans Vilhelm Kaalundia (1818–1885) alkuperäiskielillä.

Tutkin Kansalliskirjastossa 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun faabelikokoelmia. Tutkimukseni on osa FT Heidi Hakkaraisen vetämää Lukemalla kansalaiseksi? Lastenkirjat ja kasvatuksellinen kirjallisuus Suomessa, 1790–1850 (LUKA) -tutkimushanketta. Hankkeessa keskityn 1800-luvun alun suomalaisiin faabeleihin ja faabeliperinteeseen ylirajaisesta näkökulmasta. Olen erityisen kiinnostunut eläinfaabeleista ja niiden kuvituksesta.

Selailen faabelikokoelmia läpi ja katselen niiden kuvituksia. Erään tanskalaisen faabelikokoelman kuvista yksi saa minut ymmälleni. En tunnista kuvan muunlajista eläintä. Faabelin nimen luettuani olen edelleen ymmälläni. Taiteilija on tuskin nähnyt kuvaamaansa eläintä koskaan. Mieleeni palaa muisto parin vuosikymmenen takaa: Dürerin sarvikuono.

Ongelmia lajinmäärityksessä

Tanskalaisen runoilija Hans Vilhelm Kaalundin teoksessa Fabler før Børn (1845) on kauniit kuvat. Urallaan erityisesti luonto- ja eläinaiheisiin keskittyneen taiteilija Johan Thomas Lundbyen (1818–1848) tekemät kuvitukset ovat luonnollisen näköisiä ja kauniita. Paitsi se yksi muunlajinen eläin, jota en tunnista.

Puupiirroksessa kissaeläimeltä näyttävä karhu istuu virran rannalla. Taustalla näkyvien pensaiden läpi astuu metsästäjä ase kädessään. — Kuva 2. Johan Thomas Lundbyen kuva karhusta Hans Vilhelm Kaalundin teoksessa Fabler før Børn (1845) hämmentää lukijaa. Taiteilija Lundbye vaikuttaa tehneen kuvan ilman ensikäden tietoa siitä, miltä karhu oikein näyttää.

Kuvasta paistaa läpi taiteilijan tietämättömyys eläimestä, jota hän on kuvaamassa. Kaalundin tarinan ”Bjørnen” kuvitusta katsoessa on ilmiselvää, että kuvittaja Lundbye ei ole eläissään karhua nähnyt (kuva 2). Sinänsä asia ei ole kummallinen. Eihän Tanskassa ole vuosituhansiin elänyt karhuja. Lundbyen piirtämät tutummat eläimet – hevoset, lehmät, rotat, harakat – ovat huomattavasti luonnollisemman näköisiä.

Lundbyen karhukuva hämmentää minua siinä määrin, että lähetän sen lajintunnistuskuva-arvoituksena parille ystävälleni. He epäilevät karhua suureksi kissaeläimeksi. Pohdin, minkälaista näkemystä kuva on karhuista luonut 1800-luvun tanskalaisille. Kuva kertoo omalla tavallaan myös tarinaa siitä, miten ihminen on vaikuttanut luontoon ja sen lajistoon. Merenpintojen nousun myötä saarivaltioksi muuttuneen Tanskan ihmisasukkaat metsästivät karhut sukupuuttoon, eikä alueelle tullut mantereelta enää uusia karhuja. Aiemmin Tanskassa tavattu eläin muuttui kummajaiseksi, eikä Lundbyellä ollut esikuvaa karhulleen.

Eläinkuvat faabeleissa

Puupiirroksessa on suuri määrä eläimiä, niin erilaisia lintuja kuin maalla eläviäkin eläimiä. Eläimet on kuvattu tarkasti ja luonnonmukaisesti. Eläimet taistelevat keskenään dynaamisena sommitelmana kirjan tekstiosion alla ja sivulla. Ylimpänä taivaalla lentää lepakko. — Kuva 3. John Tenniellin kuva Thomas Jamesin teoksessa Aesop’s fables: A new version, chiefly from original sources (1848) näyttää eläinkunnan edustajat tarkasti ja luonnonmukaisesti kuvattuina.

Faabelien eläimet toimivat ihmisten luonteenpiirteiden peileinä. Tarinoiden hahmot eivät siis ole ehtoja eläimiä, vaan ihmisluonnon kuvajaisia. Eläinhahmojen antropomorfiset ominaisuudet eivät kuitenkaan tule esiin kuvituksessa, vaan eläimet kuvataan yleensä luonnollisemmassa asussaan. Esimerkiksi englantilaisen kuvittaja ja pilapiirtäjä John Tennielin (1820–1914) tekemät faabelikuvitukset näyttävät eläinhahmot tarkasti lajityypillisillä ominaispiirteillään varustettuina, siis huomattavasti luonnonmukaisempina kuin Dürerin sarvikuono.

Pastori Thomas Jamesin (1809–1863) kääntämän ja tulkitseman faabelikokoelman Aesop’s fables: A new version, chiefly from original sources (1848) kertomuksessa ”Birds, the beasts, and the bat” esiintyy useita erilaisia eläimiä. Teoksen kuvittanut Tenniel on kuvannut faabelin yhteyteen niin lintuja ja lepakoita kuin maalla asuvia eläimiäkin hyvin yksityiskohtaisesti ja lajien ominaispiirteet huomioiden (kuva 3). Kuvan pöllöt, apinat, lepakot ja muut ovat helposti tunnistettavissa.

Faabelikuvitusten laatu riippuu pitkälti kuvittajasta sekä hänen taiteellisista kyvyistään ja teknisistä taidoistaan. Eläinlajeista riippuvaista sen sijaan on niiden tuttuus taiteilijalle. Tutummat eläimet ovat kuvittajalle vieraampia lajeja helpompia tapauksia. Tarinoita ja niissä esiintyviä hahmoja sekä näkökulmia on voitu myös sovittaa käännösympäristöön sopivammiksi.

Uuteen ympäristöön sovitetut tarinat

Suomalaisille tuttu lentävä lause ”happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista” on tulosta tarinan sopeuttamisesta uuteen ympäristöön. Aisopoksen faabelien alkuperäistarinassa kettu himoitsee viinirypäleitä, joiden hän kuitenkin toteaa olevan vielä raakoja. Viittauksen viinirypäleiden makuun on tarinaan ilmeisesti lisännyt Gaius Julius Phaedrus (n. 18 eaa.–54–68 jaa.), joka käänsi Aisopoksen tarinoita latinaksi. Ruotsinnoksessa ”Räven och rönnbären” rypäleet ovat muuttuneet pihlajanmarjoiksi. Alkusoinnun ja pohjoisen luonnon näkökulmasta ne sopivat ketun seuraksi rypäleitä paremmin.

Pihlajanmarjojen luontainen happamuus pilaa faabelin moraalisen opetuksen – ne kun ovat aina happamia, olivat ne sitten niitä himoitsevan ketun ulottumattomissa tai eivät. Tarinan opetuksen mukaan ihmisillä on tapana haukkua asioita, joita he eivät voi saada. Alkuperäistarinan kettu ratkaisee epätyydyttävän tilanteen uskottelemalla itselleen, etteivät viinirypäleet alkujaankaan olleet himoitsemisen arvoisia. Hän muuntaa käsitystään maailmasta niin, että viinirypäleiden saavuttamattomuus lakkaa olemasta ongelma. Pihlajanmarjaversiossa kettu yksinkertaisesti toteaa totuuden, eikä turvaudu totuuden muunteluun.

Ruotsista ketun himoitsemat pihlajanmarjat ovat saapuneet myös Suomeen. Tosin tarinasta on myös ruotsiksi rypäleinen versio ”Räfwen och Russinen”, joka löytyy esimerkiksi kaksikielisestä teoksesta Försök till att lätt och på kort tid lära fransöskä språket (1744). Teos on laadittu opettamaan ranskaa ruotsinkieliselle lukijakunnalle faabelien avulla.

Oppimista faabelien äärellä

Professori Henrik Gabriel Porthan (1739–1804) painotti runojen ja faabelien merkitystä lasten lukemistona ja osana kasvatusta. Faabeleita löytyykin varhaisista suomalaisista lapsille suunnatuista lukemistoista. Suurin osa teoksista on kuvittamattomia.

Puupiirroksessa kettu seisoo takajaloillaan nojaten etukäpälänsä vinttikaivon muurattuun seinämään. Kettu kurkistaa kaivoon, jonka sisältä kurkistaa vuohen pää. Taustalla näkyy talo ja puita. — Kuva 4. P. C. Liebertin kuva Karl Collanin teoksessa Walda fabler (1850) näyttää eläinhahmot realistisesti kuvattuina, mutta välittää kirjan lukijoille mielikuvaa arkkitehtuurista, joka poikkeaa Suomen rakennuskannasta.

Vuonna 1850 julkaistiin Karl Collanin lasten lukemistoksi suunnattu Walda fabler till läsning för barn, joka poikkeaa sitä edeltäneistä faabelikokoelmista siinä, että se on kuvitettu. Walda fablerin tarinoista useat, kuten ”Oxen och grodan” ja ”Räfwen och korpen” periytyvät aina antiikin tarinoista saakka.

Teoksen kuvitukset ovat Tanskasta Suomeen muuttaneen aluksi puupiirtäjänä toimineen ja sittemmin valokuvaajaksi ryhtyneen Petter Christoffer Liebertin (1818–1866) käsialaa. Faabelin ”Räfwen och bocken” kuvituksesta näkee, että Liebert on taitava eläinten kuvaaja (kuva 4). Taustalla oleva talo sen sijaan ei näytä tyypillisesti suomalaiselta, kuten ei kuvan kaivokaan. Ne näyttävät ennemminkin tanskalaisilta. Pienet yksityiskohdat kertovat kuvittajan taustasta.

Faabelien ja kuvitusten jättämät jäljet

Usein toistuva tarina tai kuva vahvistaa yhä vankemmaksi ihmisten käsityksiä muunlajisista eläimistä. Dürerin rengas- ja levyhaarniskaan sonnustautunut suomujalkainen sarvikuono loi virheellistä mielikuvaa eläinlajista yli parin vuosisadan ajan. Faktuaalisesti vajavainen kuva muovasi ihmisten käsityksiä virheelliseen suuntaan.

Kun sama virheellinen viesti toistuu tarpeeksi monta kertaa ja on hallitsevassa asemassa, alkaa se vähitellen muuttua yleisölle todeksi ja sen oikaiseminen muuttuu yhä vaikeammaksi. Tarinan opetus: on oltava tarkkana siitä, minkälaisia kuvia ja tarinoita välitämme muille sekä miten tulkitsemme lukemiamme tekstejä ja näkemiämme kuvia, ettei vain virheellinen tieto jää pyörimään ympärillämme.

Kirjoittaja on Venäjän visuaalisen kulttuurin perinteeseen erikoistunut taidehistorian postdoc-tutkija, joka tarkastelee suomalaisia 1800-luvun alun faabeleita ylirajaisessa kontekstissa osana Lukemalla kansalaiseksi? Lastenkirjat ja kasvatuksellinen kirjallisuus Suomessa, 1790–1850 (LUKA) -tutkimushanketta, jota toteutetaan Turun yliopistossa Koneen Säätiön rahoituksella vuosina 2023–2026.

Soihtu