Arktinen käänne: jää, eläimet ja ihmiset osaksi samaa historiaa

Historiantutkimuksessa on tapahtunut arktinen käänne: se on siirtymä sankarillisten yksilötarinoiden maailmasta kohti historiaa, jossa ihmiset, eläimet, esineet ja arktisen ympäristön erityispiirteet ovat kietoutuneet toisiinsa. Kulttuurihistoriassa valmisteilla oleva väitöskirja purjehtii tällä aallolla ja tarkastelee uuden ajan alun arktista tutkimusmatkaa aineellisena ja monilajisena prosessina. 

Arktis on vuosisatojen ajan nähty äärimmäisenä rajamaana, jossa eurooppalaiset tutkimusmatkailijat mittasivat rohkeutensa ja teknologiansa rajoja. Pohjoista meriväylää etsineiden kapteenien Franklinin ja Rossin kaltaiset nimet elävät edelleen mielikuvissamme. Pohdin tässä tekstissä, voisiko Arktis olla muutakin kuin vuosisatoja kiertäneet länsimaiset mielikuvat sankaruudesta, valkoisesta autiomaasta, katastrofista ja jopa kannibalismista?

Kulttuurihistorian oppiaineessa on viimeistelyssä väitöskirja, joka käsittelee englantilaisen kapteeni Cookin kolmatta tutkimusmatkaa. Retkikunta vietti kaksi kesää Arktiksella, mutta joutui lopulta palaamaan väylää löytämättä. Tutkimus tarkastelee, kuinka laivueen työ kietoutui ei-inhimilliseen toimijuuteen, ja havaitsee, että historiantutkimuksessa on tapahtunut arktinen käänne.

Sankaritarinoista kohti kriittistä historiaa

Viime vuosikymmeninä tapa kirjoittaa arktisesta menneisyydestä on muuttunut perusteellisesti. Pitkään arktista menneisyyttä kuvattiin eurooppalaisten imperiumien näkökulmasta. Läntisessä historiankirjoituksessa myyttisen Luoteisväylän kartoittaminen esitettiin kansallisena projektina, jossa rohkeat miehet kulkivat tyhjiä karttoja täydentäen kohti mainetta ja kunniaa. Turhanpäiväiset kuumailmapallot, teeastiastot ja hangessa kopsuttavat ponitkin, joita alueelle rahdattiin, nähtiin luontevana osana valkoisen autiomaan tarinaa.

Sankarimyytille rakentuvat näkökulmat monipuolistuivat 2000-luvun alussa. Nicholas Thomas sekä John Gascoigne tarkastelevat Cookia “maailmojen välissä” eli yhtä aikaa tieteen, imperiumin ja kulttuurisen kohtaamisen hahmona. Brian Richardson osoittaa, miten pituuspiirien mittaaminen ei ollut vain tekninen ja geopoliittinen ongelma vaan myös kulttuuristen merkitysten kautta sidottu brittiläiseen mielenmaisemaan. 

Tieteen ja teknologian historiassa lähteiltä kysyttiin arkipäiväisempiä kysymyksiä, mikä toi esiin laivaelämän käytännön tarpeet. Simon Schaffer on korostanut instrumenttien haurautta ja epävarmuutta, ja Margaret Schotte on tarkastellut lokikirjoja asiantuntijateksteinä, joissa korostuu tiedon rakentuminen yhteistyössä monien toimijoiden kesken. Työkalut ja merenkulun tavat ovatkin olennaisia toimijoita arktisissa oloissa, joissa tavanomaisesta tuli poikkeus ja joissa piti jatkuvasti kehittää vaihtoehtoja hajonneille tai loppuunkäytetyille tarvikkeille.

Arktis on aina ollut myös symbolinen maisema. Franklinin katoaminenkin onnistuttiin muuntamaan romanttiseksi spektaakkeliksi: jäävuorista ja epätoivosta tuli eurooppalaiselle yleisölle esteettisiä ja moraalisia kertomuksia, kuten Adriana Craciunin Writing Arctic Disaster osoittaa.

Silti näissä tarinoissa keskiössä on yhä eurooppalainen tutkimusmatkailija. Inuitit ja muut paikalliset esiintyvät lähinnä sivuhenkilöinä, jää ja meri toimivat passiivisina näyttämöinä.

Laivat ja välineet tieteen paikkoina

Mutta jos alamme nähdä Arktiksen, ”viimeisen linnakkeen”, sen oman toimijuuden kautta, kuinka arktinen käänne esittää menneisyyden, jossa ihmiset, eläimet, esineet ja luonto kietoutuvat toisiinsa?

Richard Sorrensonin artikkeli The Ship as a Scientific Instrument esittää, että laivat eivät olleet vain kulkuvälineitä vaan liikkuvia laboratorioita. Bernhard Siegert on problematisoinut laivan kulttuurisena tekniikkana, joka ei ole neutraali tila tai kulkuväline: kelluvaan tutkimusasemaan kietoutui monia tavoitteita ja merkityksiä, jotka tekivät siitä puhdasta tieteentekoa monimutkaisemman toimijan. Tällaisena ilmiönä laivan tarkastelu sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin kautta osoittaa, miten monella tapaa ihminen on vuorovaikutuksessa materiaalisuuden kanssa. Tässä päästään historiantutkimuksen ytimeen.

Arktisessa kontekstissa edellä esitetyt näkökulmat ovat mullistavia: ne paljastavat, että retket eivät olleet pelkkää kylmyyden kohtaamista ja ylivoimaisia laitteita, vaan jatkuvaa taistelua myös välineiden kanssa. Tutkimusaineistoni osoittaa, kuinka hukkunut ankkuri viivästytti laivueen matkantekoa ja pakkanen särki lämpömittarin käyttökelvottomaksi. Laivan eheys oli seurausta vuorovaikutuksesta ympäristönsä kanssa, ja osien korjaaminen kulutti toistuvasti aikaa ja resursseja.

Tuleva väitöskirja pohtii sitä, miten haasteisiin vastattiin resursseja muokkaamalla ja innovoimalla ratkaisuja saatavilla olevista aineksista. Näistä havainnoista on enää askel monilajiseen tulkintaan, jossa otetaan huomioon eri tekijöiden välinen interaktio ja yhteisvaikutus.

Eläimet, esineet ja jää toimijoina

Eläinten, esineiden ja jään tarkasteluun toimijoina sopii antoisasti Jane Bennettin ja Donna Harawayn kaltaisten tutkijoiden teoretisoinnit siitä, että materiaali ja muut lajit eivät ole vain taustaa vaan aktiivisia tapahtumissa. Ajattelua on sovellettu arktiseen etnografiaan, jossa jää, työkalut ja esineet muokkaavat ihmisten elämää.

David Nicandri käänsi tutkimusmatkojen tutkimuskentällä rajusti kurssia väittämällä, että materiaaliset tekijät ja varsinkin jää esti Cookin retkikuntaa jatkamasta matkaa eteenpäin.

Inuiittien tiedon merkitystä pohtinut Nicholas Bayne osoitti, että Rossin rekikunnan selviytyminen ja Franklinin epäonnistuminen selittyisivät sillä, kuinka paikallista asiantuntemusta hyödynnettiin. Näin Arktis ei enää näyttäydy tyhjänä tilana, vaan monien tietojen ja kulttuuristen merkitysten kohtaamispaikkana.

Viime vuosien eläintutkimuksellinen ote on vienyt arktista tutkimusta vielä pidemmälle. John Mackin The Sea hahmottaa meren kulttuurisia merkityksiä laajasti. Kaori Nagai taas näkee laivan monilajisena yhteisönä, jossa ihmiset, koirat, rotat ja valaat jakavat saman tilan. Arktiksella tämä tarkoittaa, että mursut, rekikoirat ja jää eivät ole vain kulisseja, vaan ne vaikuttavat ratkaisevasti tutkimusmatkojen kulkuun. 

Arktisen käänteen merkitys

Menneisyyden humanistisessa tutkimuksessa arktinen käänne tarkoittaa sitä, että pohjoisten tutkimusmatkojen historia ei ole enää vain miesten taistelua luontoa vastaan, vaan kertomus alueen erityisten olosuhteiden ja muiden toimijoiden yhteenkietoutumisesta. Se merkitsee historiallisen ajattelun muutosta kohti tulkintoja, joissa Arktis nähdään suhteiden verkostona, jossa ihminen ja ei-inhimilliset toimijat muovaavat historiaa yhdessä.

Arktisen käänteen kutsuminen nimenomaan käänteeksi on toimiva keino ryhmittää ilmiötä. Termiä ei usein ole sanallistettu – vielä. Mutta muutos on jo alkanut. Yksittäisissä tiedonhakuosumissa sanaparin käytöllä viitataan yleensä pohjoisen napa-alueen poliittiseen tilanteeseen, kuten siihen kuinka Tanska on nostanut Arktiksen keskeiseksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi painopisteekseen. Ilmastonmuutoksen avaamat merireitit, luonnonvarojen hyödyntämisen mahdollisuudet ja suurvaltojen kasvava kiinnostus ovat tehneet alueesta strategisesti tärkeän.

Tällä on merkitystä myös nykyhetkelle. Ilmastonmuutoksen myötä pohjoiset napa-alueet ovat jälleen maailmanpolitiikan ja tutkimuksen polttopisteessä. Humanistinen tutkimus tuo tähän pitkän aikavälin näkökulman: se näyttää, että Arktis on aina ollut paikka, jossa ihmiset, eläimet ja ympäristöt kietoutuvat yhteen.

Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava, joka viimeistelee parhaillaan Turun yliopistossa väitöskirjaa James Cookin arktisesta matkasta monilajisen yhteistoimijuuden näkökulmasta.