Kieli kohtaa äänimaailman

Kuulevatko ihmiset villieläinten ääntelyn samalla tavalla? Miten luonnonäänien kielentäminen auttaa tunnistamaan aitoja eläinääniä?

Ihmiskieli ei ole ainoastaan joukko sovittuja kielellisiä merkkejä (symboleita), esimerkiksi suomen kukka on viroksi lill ja ruotsiksi blomma, vaan kielijärjestelmiin kuuluu myös ikoneja (kuvanomaisia kielellisiä merkkejä) luonnon ja ympäröivän äänimaailman havainnoista. On teorioita, joiden mukaan luonnonäänien matkiminen olisi jopa ollut perusta ihmiskielen syntymiselle.

Ihmiselle läheisten kotieläinten ja yleisempien luontoäänien kuvaukset ovat kielenkäyttäjille jossain määrin tunnistettavia jopa universaalisti, kielestä toiseen. Ensikielessä kotieläinten ääntelyt opitaan hyvin varhaisessa vaiheessa ennen kuin varsinaiset eläinten nimitykset. Mielenkiintoiseksi tilanne muuttuu silloin kun pohditaan, miten tuttuja ja yhteneväisiä villieläinten tai linnunlaulujen kielelliset kuvaukset ovat. Suden ulvonta ja karhun murina tulevat mieleen heti. Viroksi karhun murina on mõmin, mikä kielellisenä ilmaisuna kuulostaa huomattavasti lempeämmältä kuin suomen murina. Mutta miten ääntelevät ja miten kielellisesti kuvata ketun, hirven ja ahman ääntelyä? Tein yliopiston opiskelijoille pienen kuuntelu- ja kyselytestin.

Kettu haukkuu vai haukkuuko?

Opiskelijat kuuntelivat ääninäytteitä ja pyysin heitä arvaamaan, mikä ääni on kyseessä. En kertonut, että äänet ovat eläinten ääntelyä. Ensimmäisenä oli vuorossa kettu. Kaikki tunnistivat äänen eläimen ääneksi. Vastaajat, jotka eivät tunnistaneet, että kyseessä oli kettu, jakautuvat kahteen ryhmään: toisessa ääntä pidettiin koiran tai suden äänenä ja toisessa (ison) linnun äänenä. Olen itsekin pitänyt yöllä kaikunutta ketun ääntä linnun rääkäisynä ja olin siksi iloinen, että moni muukin hahmotti äänen samalla tavalla. Havainto, että kettu ja lintu ääntelisivät samanlaisesti, ei ole kovin odotuksenmukainen, koska olen oppinut, että kettu haukkuu. Äänen kaikuva, huhuileva ja rääkäisevä luonne yhdistää ketun äänen lintumaiseen äänimaailmaan. Toisaalta iso ryhmä vastaajista ei tunnistanut ääntä ketun ääneksi, mutta kuuli siinä odotuksenmukaista haukkumista tai ulvomista.

Toisessa osiossa pyysin kuvaamaan ketun ääntelyä, ei siis kuunneltua ääninäytettä, yleistietämyksen perusteella. Vastauksissa näkyi samanlainen jakauma kuin arvauksissa: ketun ääntä kuvattiin joko haukkumisena ja ulvomisena tai sitä pidettiin ”vikisevänä, vinkuvana, kimeänä, sirona, kapeana tai karheana”. Kettu-repolainen on saduissa ja folkloressa hyvin tunnettu hahmo, mutta tarinoissa korostuvat sen nokkeluus ja oveluus eli sen toimintatavat. Se, miten kettuhahmo ääntelee, on jäänyt täysin toissijaiseksi. Herääkin kysymys, miten paljon äänihavaintoihimme vaikuttavat perinteet, kielelliset konventiot ja se, mitä meille äänestä opetetaan. Edellä kuvattu pikkutesti osoittaa, miten erilaisista lähtökohdista samaa ääntä voidaan hahmottaa, ja vastaavasti, miten eri tavalla samaa ääntä voidaan kuvata.

Kuka siellä mylvii?

Toisena ääninäytteenä kuunneltiin hirven ääntelyä. Aavistin jo ennakkoon, että vastaukset tulevat olemaan hauskoja, koska voisin kuvata kyseistä ääninäytettä seuraavasti: baritonimainen öeh (tauko, tauko) öeh (tauko, tauko), virolaisille tarkentaisin ö:n heleämmäksi õ:ksi (õeh). Kolmasosa vastaajista tunnisti ääninäytteestä hirven ääntelyn. Muista eläimistä tarjottiin äänilähteeksi karhua, sutta tai hyljettä. Eräs vastaaja kirjoitti, että tunnisti hirven, koska oksien rasahtelu sopii hirven liikehdintään. Aika luontevaa, että käytämme ratkaisuissamme kaikkia mahdollisia vihjeitä. Loput vastaajista pitivät äänilähteenä ihmistä. Ääntä kuvattiin seuraavasti: ”joku on väsynyt kävelemästä; kännikala, selvinnyt vähän ja päässyt suihkuun; ähkivä mies; rehkivä ihminen nuotion ääressä, kuuluu nuotion rätinää ja puuskutusta; ähkäisyjä, ehkä puita hakatessa, halkoja hakatessa, jokin hieman raskas työ, joka vaatii ponnistusta; saunoja”.

Toisessa tehtävässä, jossa pyysin kuvaamaan hirven ääntelyä, mainittiin ”matala mylvintä; puhiseminen; matalat, uhkaavat, hitaat äänet; tuhahtaminen; hönkiminen; syvältä kuuluva örähtely; ähkiminen; möriseminen; pärskiminen”. Hirven ääntelyä verrattiin usein lehmänkaltaiseen ääntelyyn, mutta matalampana, myös hevonen ja aasi mainittiin vertailukohteina. Vaikka hirven ääntelyä ei tunnistettu nauhalta kovin hyvin, onnistuivat toisen osion yleistietoon perustuvat äänikuvaukset osuvasti kuvaamaan hirven tuottamaa ääntä. Kaikki kuvaukset olivat kuitenkin yleisiä – mörinää, mylvintää, tuhahtelua – joita voidaan käyttää monien isokokoisten villieläinten ääntelyn kuvauksina. Kieli osoittaa tässä kätevyytensä: äänen laatua ei tarvitse tietää tarkkaan, luonnehdinnan voi antaa eläimen koon, liikkumisen tai laumahakuisuuden perusteella.

Ahma osoittautui sen verran etäiseksi eläimeksi, että sen ääntelyä pidettiin lähes poikkeuksetta linnun äänenä, vaikka kuvailutehtävässä yllättävän moni kirjoitti osuvasti, että ahma ”kiljuu lintumaisesti; kiljahtelee; vikisee; pitää kimeää visellystä; kimeä, nauravainen ääni, lyhyitä äännähdyksiä”. Jäi arvoitukseksi, miksi niin hyvä kielitietous ei johtanut oikeille jäljille.

Kieli on monipuolinen väline luonnon äänimaailman havainnollistamisessa. Kielellinen ymmärrys ja kulttuuriset taustat vaikuttavat äänitietouteemme ja emme todellakaan kuule samaa ääntä ehdottomasti samalla tavalla. Pystymme sanallisesti välittämään (opitun) käsityksemme ja mielikuvamme ympäröivän äänimaiseman monikerroksisuudesta ja vivahteikkuudesta, vaikka toisinaan aito luontoääni harhauttaisikin meidät sivupoluille.

Kirjoittaja on Viron kielen ja kulttuurin yliopistonlehtori.

Kuuntele testissä käytettyjä ääninäytteitä: Kettu, hirvi, ahma.