Lemmikit kielessä – melkein ihmisiä?

Ihmisen kumppanina lemmikit asettuvat ihmisen ja luonnon rajalle: ne ovat eri lajia kuin me mutta elävät kodeissamme ja jakavat arkemme. Lemmikkien erityisasema näkyy myös kielessä, jossa normit ja käytäntö törmäävät.

Länsimaisessa kulttuurissa lemmikkieläinten – kunnioittavammin kumppanieläinten – voidaan nähdä sijoittuvan tavallaan ihmisen ja luonnon väliin. Ne edustavat eri lajia kuin ihminen ja ovat siten näkökulmastamme katsoen kenties meitä lähempänä luontoa. Kuitenkin kissat ja koirat ovat varsin kaukana luonnonvaraisista toisenlajisista esimerkiksi siinä, että kumppanilajit muodostavat ihmisten kanssa läheisiä suhteita.

Kumppanieläinten erityislaatu näkyy siinä, millaista kieltä niistä käytämme. Moni suomenpuhuja tunnistaa kissojen ja koirien ”hänittelyn”, ja ilmiö herättää vilkasta keskustelua puolesta ja vastaan. Puheessa ilmiö voi kärjistyä jopa niin, että lemmikistä käytetään systemaattisesti persoonapronominia hän mutta ihmisistä lähes ainoastaan demonstratiivipronomineja se tai ne. Puhutun suomen pronominisysteemi onkin omanlaisensa monimutkainen kokonaisuus, jota on tutkittu eri näkökulmista. Tässä kirjoituksessa kuitenkin tarkastelen puheen sijaan teksteissä käytettyjä viittauksia.

Tarkastelin tutkimuksessani tekstejä, joita ihmiset lähettivät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”Eläin perheenjäsenenä” -aineistokeruuseen. Kirjoituskutsussa pyydettiin kertomaan lemmikkien roolista perheessä, vuorovaikutuksesta eläinten kanssa sekä kokemuksista kissojen, koirien ja hevosten parissa. On todennäköistä, että kirjoituskutsuun ovat vastanneet erityisesti ihmiset, joille kumppanieläin on erityisen tärkeä.

Kumppanieläin haastaa normin

Normitetussa yleiskielessä on vakiintunut normi, jonka mukaan hän ja he viittaavat vain ihmisiin, kun taas muunlajisiin eläimiin tulisi viitata se- ja ne-pronomineilla. Tutkimukseni osoittaa, että raja ei ole aina selvä edes kirjoitetussa kielessä. Myös passiivimuoto (esim. lauseessa Syksyllä kerätään sieniä) määritellään lähtökohtaisesti ihmistarkoitteiseksi.

Tarkastelemani aineiston kirjoittajista noin kolmannes käyttää tekstissään ainakin välillä persoonapronomineja hän tai he viitatessaan lemmikkeihinsä, erityisesti kissoihin ja koiriin. Tämä käyttö ei ole satunnaista, vaan liittyy haluun korostaa eläimen yksilöllisyyttä, persoonaa ja asemaa perheenjäsenenä. Kumppanilajin edustajaa kuvataan ”lapsena”, ”vauvana” tai ”ystävänä”. Lemmikeillä on ihmismäisiä nimiä, ja niiden käytöstä tulkitaan ihmisnäkökulmasta. Muu inhimillistävä kielenkäyttö ei kuitenkaan aina esiinny samoissa teksteissä persoonapronominien käytön kanssa.

Pronominit ja passiivi ovat keinoja, joilla voidaan ilmaista kumppanilajin edustajan kuuluvan samaan kategoriaan ihmisen kanssa ja jakavan paitsi kodin ja arjen, myös havaintoja ja tunteita omistajansa kanssa. Yhteistä toimintaa kuvataan monikossa he- ja me-muodoilla tai passiivilla kielentäen ihminen ja kumppanieläin yhdessä toimivaksi pariksi. Kun kirjoittaja kuvaa koiransa kanssa ulkoilevaa miestä kertoen, että katujen asukkaat tunsivat heidät, näyttäytyy parivaljakko yhtenä tasa-arvoisena kokonaisuutena sen sijaan, että kaksikko hahmotettaisiin ihmiseksi ja toisenlajiseksi eläimeksi tai omistajaksi ja omistettavaksi.

Toimintaa ja kokemusta voidaan kuvata jaettuna – esimerkiksi me kävimme eläinlääkärissä rokotuksella tai selvittiin venähdyksellä – vaikka toiminnan suorittaja olisi vain toinen osapuoli. Tämä muistuttaa hoivapuhetta, jossa vanhempi puhuu lapselle. Passiivimuotoja käytetään myös kuvaamaan eläimen tyypillistä toimintaa. Joskus kuvatussa tekemisessä aktiivisesti toimii vain toisenlajinen mutta kirjoittaja kuvaa sitä passiivilla, esimerkiksi ruokaa ahmittiin kuin viimeistä päivää. Tällöin passiivimuodon avulla kirjoittaja samastuu kumppanilajin toimintaan.

Ihmiseen ja toisenlajiseen yhdessä viittaamisesta kielenhuollon ohjeissa ei anneta neuvoja. Toisin kuin lemmikkien ”hänittely”, passiivin tai lajirajat ylittävän monikkopronominin käyttö ei herätä laajaa paheksuntaa.

Pitäisikö ”hänittely” sallia teksteissä?

Tutkimukseni tuo esiin, että kieli ei vain kuvaa ihmisen ja kumppanilajin suhdetta vaan myös rakentaa sitä. Pronominivalinnat, yhteisölliset muodot ja hoivapuheen piirteet osoittavat, että monet kirjoittajat näkevät lemmikkinsä tasavertaisina kumppaneina, eivät ”vain” eläiminä. Osa kirjoittajista kommentoi teksteissään pronominivalintaansa osoittaen, että tiedostaa rikkovansa normia ja valitsee persoonapronominin siitä huolimatta.

Tutkimus herättää kysymyksen siitä, tulisiko kielenhuollon ohjeita pronominien käytöstä päivittää vastaamaan paremmin kielenkäyttäjien todellisia tapoja ja arvoja. Nykymuodossaan ohjeistus tunnistaa leikillisen käytön, johon osa toisenlajisiin viittaamisesta persoonapronomineilla kuuluukin. Tilanteissa, joissa toisenlajinen nähdään ihmisen kanssa yhtä arvokkaana persoonana ja yksilönä, moni eläinrakas kielenkäyttäjä kokee ristiriitaa nykyisen pronomininormin edessä. Tämä lisää painetta normin väljentämiseen.

Kirjoittaja on suomen kielen opettaja ja tutkija.