Tutkimus

”Demokratian kriisistä” on puhuttu yhtä kauan kuin demokratiasta ylimalkaan. Tutkimuksessa pyritään analysoimaan, mitä demokratian eri kriiseillä tarkoitetaan, ja miten nykyinen puhe kriiseistä suhtautuu aiempiin erityisesti 1900-luvun alkuvuosikymmenien kriisipuheisiin. Samalla pohditaan, missä määrin kriisit ja samalla välttämättömyys vastata kriiseihin ovat itse asiassa demokratian pysyviä, sisäänrakennettuja ominaisuuksia. Lähemmin tarkastellaan parlamentaarisen politiikan tekemisen tavan aiempia ja nykyisiä kriisejä, keskustelua uuden teknologian käyttöönoton vaikutuksista, ja enemmistösäännön ongelmia sekä erilaisia kriisinhallinta- ja poikkeustoimia koskevaa keskustelua. Hankkeessa arvioidaan nykyisten demokratian kriisien vakavuutta suhteessa aiempiin, ja pohditaan demokratian tulevaisuutta. Tutkimus yhdistää valtio-opillisia, filosofisia ja historiallisia tarkastelutapoja.

Poikkitieteellinen painotus, historiallisen, filosofisen ja politiikkatieteellisen otteen yhdistäminen, on DEMKRI-hankkeen keskeinen vahvuus. Hankkeen lähtökohtana on, että tärkeisiin kysymyksiin ei yleensä ole helppoja vastauksia. Demokratian mahdollinen kriisi on äärimmäisen käytännöllinen kysymys. Silti se edellyttää perinpohjaista teoreettista tarkastelua. Hakkeessa pohditaan samalla demokratian tulevaisuutta ja selviytymismahdollisuuksia.

Eräs DEMKRI-hankkeessa kannalta kiinnostava tutkimuskysymys on teknologian ja demokratian suhde. Voivatko uudet teknologiat olla sovittamattomassa ristiriidassa demokratian periaatteiden kanssa? Onko demokratia teknologian hallinnan kannalta rationaalisempi hallintamalli kuin epädemokratia, vai onko se päinvastoin vähemmän rationaalinen?

Teknologian ja demokratian suhteestakin on keskusteltu jo pitkään. Erityisesti ennen toista maailmansotaa ajateltiin usein, että diktatuurit ovat kykenevämpiä uusien teknologioiden järkiperäiseen käyttöön kuin demokratiat. Kylmän sodan loppupuolella ja sen päätyttyä taas vahvistui käsitys, jonka mukaan demokratia kykenee sopeutumaan teknologisiin muutoksiin joustavammin kuin epädemokraattiset järjestelmät. Jälkimmäinen ajatus on taas joutunut epäilyksenalaiseksi. Esimerkiksi Kiina näyttää tällä hetkellä pystyvän yhdistämään teknologisen kehityksen ja kansalaisten tehokkaan poliittisen kontrollin, informaation kokoamiseen liittyvän vallan keskittämisen.

DEMKRI-hankkeessa tarkastellaan myös opposition merkitystä demokratialle. Modernin demokratian erityinen piirre on, että demokratioissa oppositiota ei vain suvaita, vaan toimiva oppositio on keskeinen poliittisen legitimiteetin lähde. Opposition nimenomainen tehtävä on kritisoida päätöksiä ja esittää vaihtoehtoja. Eräässä mielessä demokratiassa vallanpitäjiä kohtaan tunnettu epäluottamus on järjestelmän luottamuksen perusta. Poliittisissa järjestelmissä, joissa parlamentaarinen oppositio on käytännössä hallituksen kontrollissa, hallitus ei voi nojautua demokraattiseen legitimiteettiin (esimerkkinä nykyinen Venäjä).

Demokratian eräs ongelma on, että demokratiaa on mahdollista horjuttaa sisältäpäin ja jopa tuhota se demokraattisia menettelytapoja hyväksikäyttäen. Olennainen kysymys on: miten demokratian on mahdollista vastata kriiseihin tuhoamatta samalla itseään?