8. Luvut 14–20
Linkki tekstiin: 14. Absoluuttinen ja suhteellinen lisäarvo
Absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon tuotanto, luvut 14–16
Viides osasto syventää tietämystämme absoluuttisen ja suhteellisen lisäarvon muodostumisesta, vaihtelusta ja yleisistä väärinymmärryksistä. Lisäarvolla tarkoitetaan työläisen työpalkan ylittävää arvoa, jota työläinen tuottaa pääoman haltijalle itsensä sijaan.
Lisäarvo voidaan jakaa absoluuttiseen ja suhteelliseen. Näistä absoluuttinen lisäarvo mittaa lisäarvoa tuottavan työajan pituutta, kun työvoiman arvo pysyy vakiona. Sen määrää voidaan lisätä ainoastaan työpäivää pidentämällä. Suhteellista lisäarvoa voidaan sen sijaan lisätä, vaikka työpäivän pituus ei kasvaisi. Se lisääntyy, kun työvoiman arvoa vastaavan työn määrä pienenee ja lisäarvoa tuottava osuus kasvaa. Näin käy, jos työläisten kuluttamien tuotteiden arvo laskee, koska tuottavuus niitä tuottavilla aloilla kasvaa.
Suhteellinen lisäarvo on kapitalistisen järjestelmän erityispiirre. Koko järjestelmää ei ole ilman lisäarvon tuotantoa. Sen tehostamiseksi työn tekniset prosessit ja yhteiskunnalliset ryhmitykset ovat mullistuneet. Suhteellisen lisäarvon maksimointi on keskeisimpiä tekijöitä kapitalistisen järjestelmän aiheuttamalle kokonaisvaltaiselle muutosten sarjalle, jota kehitykseksikin kutsutaan.
Entä millä periaatteilla työvoiman arvo (eli tietyssä ajassa ja paikassa välttämättömien elinhyödykkeiden arvo) ja lisäarvon suuruus vaihtelevat? Kun tavarat myydään arvostaan ja työvoiman hinta ei laske arvonsa alle, ne ovat riippuvaisia 1) työpäivän pituudesta, 2) työn voimaperäisyydestä (ts. työnteon tehokkuudesta) ja 3) työn tuotantovoimasta (ts. työehtojen kehitysasteesta). Näiden kolmen muutokset aiheuttavat erilaisia seurauksia, ja seuraavaksi esittelen niitä yksinkertaistetusti.
- A) Jos tuotantovoima kasvaa ja työpäivän pituus sekä voimaperäisyys pysyvät, lisäarvo kasvaa ja työvoiman arvo pienenee. Lisäarvon kasvu on nimenomaan seurausta työvoiman arvon laskemisesta, eikä toisin päin. Työvoiman arvo laskee, kun välttämättömien elinhyödykkeiden tuottamiseen tarvitaan entistä vähemmän ihmistyötä, ja työvoiman uusintaminen on halvempaa. Työläinen voikin lisäarvon kasvaessa samaan aikaan ansaita aiempaa useampiin hyödykkeisiin riittävää palkkaa. Kapitalistin valta ja varallisuus kasvavat kuitenkin aina suhteessa enemmän. Työläisten vastarinta ja pääoman painostus asettavat lisäarvon suuruuden tiettyyn kohtaan. B) Jos työpäivän pituus ja tuotantovoima pysyvät ja voimaperäisyys kasvaa, tuotteiden määrä kasvaa, mutta niiden hinta pysyy ennallaan, koska tuote maksaa yhtä paljon työtä kuin ennenkin. C) Työpäivän pidentäminen muiden tekijöiden pysyessä ennallaan kasvattaa absoluuttista lisäarvoa. Niin tässä kuin edellisessäkin tapauksessa palkka voi samalla kasvaa. Työstä maksettu hinta voi kuitenkin myös jäädä alle uuden arvonsa. Pahimmassa tapauksessa, jos työpäivää pidennetään liikaa, työntekijän palautuminen käy mahdottomaksi pitkässä juoksussa, eikä suurikaan palkka riitä korvaamaan sitä.
Kolme edellä esiteltyä variaatiota ovat yksinkertaistettuja, ja niiden yhdenaikaiset vaihtelut ja monenlaiset yhdistelmät ovat mahdollisia. Esimerkiksi työn voimaperäisyyden kasvaessa ja tuotantovoiman lisääntyessä työpäivä voisi lyhentyä luontevasti, kun välttämättömien hyödykkeiden tuottamiseen kuluu vähemmän aikaa. Ylituotantoa ei olisi, työaika ja arvo jaettaisiin tasaisemmin. Työpäivä kuitenkin pidetään pitkänä ja luonnonvaroja tuhlataan järjettömästi. Kaikki tämä sen vuoksi, että lisäarvo kasvaisi. Marxin mukaan ilman luokkajärjestelmää välttämättömän työajan määrittelisivät vain luonnonsuhteet, kuten maan hedelmällisyys tai ilmasto.
Klassinen taloustiede peitti Marxin mukaan pääomasuhteen erityisluonteen, eli vaihtelevan pääoman vaihtumisen työvoimaan ja työläisen jättämisen tuotteesta osattomaksi. Klassisten taloustieteilijöiden esityksissä tuotteen jako kapitalistin ja työläisen välillä näyttäytyy näennäisesti sen muodostamiseen käytetyn osuussuhteen mukaan. Tämä johtuu vaihtelevan pääoman sekoittamisesta kokonaispääomaksi. Virhe aiheutti myös lisäarvon ja voiton suhdelukujen sekoittamisen. Lisäarvon suhdeluku on suhde vaihtelevaan pääomaan, voiton suhdeluku kokonaispääomaan.
Linkki tekstiin: 17. Työvoiman arvon ja vastaavasti myös hinnan muuttuminen työpalkaksi
Työvoiman arvon muuttuminen työpalkaksi ja aikapalkka, luvut 17 ja 18
Tähän mennessä kirjaa Marx on todentanut, ettei työläinen myy työtä vaan työvoimaa, eli kykyä tehdä työtä. Marx palaa nyt tähän aiheeseen eri näkökulmasta, väittäessään että työpalkka on ikään kuin naamio, joka peittää riiston. Työmarkkinoilla pääoman omistaja tulee vastakkain työntekijän eikä työn kanssa. Se mitä työläinen myy on hänen työvoimansa. Heti, kun hänen työnsä todella alkaa, on se jo lakannut kuulumasta hänelle, jonka takia hän ei voi enää myydä sitä. Työllä ei itsessään ole arvoa. Työpalkka näyttäytyy työn hintana, tietyn määrän rahaa maksettuna tietystä määrää työtä. Tästä syystä ihmiset usein puhuvat työn arvosta. Mutta tavaran arvo on se muoto, joka kyseisen tavaran tuotannossa käytetty sosiaalinen työ ottaa. Työ itsessään ei siis voi olla arvokasta, koska se on arvoa. Jos kysyisi ”mikä on työn arvo?”, olisi se sama kuin kysyisi ”mikä on arvon arvo?”.
Jos kuvittelemme, että olisi jotenkin mahdollista myydä työtä sen sijaan, että työntekijä myisi halukkuutensa työhön, olisi työntekijän ensin muutettava työnsä tavaraksi ja sitten myydä tuo tavara. Tästä tavarasta saatu palkka olisi yhtä suuri kuin tuotteen hinta. Jos esimerkiksi tämä prosessi kestäisi työntekijällä 12 tuntia ja hänelle maksettaisiin vähemmän kuin tämän arvon, hän periaatteessa vaihtaa 12 tunnin työn arvon vähempään kuin 12 tuntiin työtä. Jotta lisäarvoa syntyisi tässä suhteessa, tulisi työtä jatkuvasti myydä alle arvonsa.
Kuinka palkat sitten peittelevät riistoa? Kuvitellaanpa 12 tunnin työpäivä ja sanotaan päivittäisen työvoiman arvoksi 3 š, joka edustaa 6 tunnin työtä, eli työläisen työtä itsessään. Työvoima luo kuitenkin 12-tuntisen työpäivän aikana 6 š arvon. 3 š edustaa siis puolta työpäivästä ja toisesta puolesta ei makseta. Tämän olennaisen suhteen palkka piilottaa. Näyttää siltä, että työntekijän tekemä työ vastaisi vain kolmea senttiä. Palkan muoto peittää nyt täysin jaon välttämättömän työn ja lisätyön välillä, maksetun ja maksamattoman työn välillä, ja sen sijaan saa näyttämään siltä, että kaikki työ on maksettua työtä. Jopa työläisille itselleen näyttää nyt siltä, että heidän on tehtävä 12 tuntia työtä saadakseen 3 š, koska palkan muoto tekee riiston näkymättömäksi.
Lopuksi Marx lausuu vielä muutaman sanan kysynnästä ja tarjonnasta palkan kontekstissa. Marx ei kiistä, etteikö kysynnällä ja tarjonnalla olisi vaikutusta tavaroiden hintojen väliaikaisiin muutoksiin. Kysyntä ja tarjonta eivät kuitenkaan pääse asian ytimeen eivätkä selitä, mikä tuotteen arvo on. Yksinkertaisesti kysyntä ja tarjonta voivat selittää, miksi hinnat muuttuvat, mutta ne eivät selitä, miksi hinta asettuu juuri tietyksi summaksi.
Kappale 18
Palkka voi saada monia muotoja, ja vaikka Marx tämän huomio, hänen keskittymisensä tässä luvussa ja seuraavassa ovat kahdessa palkan tärkeimmässä muodossa: aikapalkka ja kappalepalkka. Tämä kappale keskittyy aikapalkkaan. Kuten Marx on aiemmissakin luvuissa sanonut, työvoiman myynti tapahtuu tietyn ajanjakson ajaksi. Aikapalkka on muunnettu muoto, jossa päivittäinen, viikoittainen, kuukausittainen työvoiman arvo esiintyy. Näin saamme päiväpalkan, viikkopalkan ja kuukausipalkan. On siis selvää, että sama päivä- tai viikkopalkka voivat edustaa hyvin erilaisia työn hintoja eli erilaisia rahasummia samasta työmäärästä, työpäivän pituuden mukaan.
Työntekijä saa palkkansa rahasummana, joka hänelle annetaan päivittäisestä tai viikoittaisesta työstä. Kuitenkin tämä määrä, työvoiman tuntipalkka, voi edustaa eri määriä työtä riippuen työpäivän pituudesta. Jos esimerkiksi päivittäisen työvoiman on 3 š, edustaen 6 tuntia välttämätöntä työtä, ja työpäivä on 12 tunnin mittainen, on työn tuntihinta 3 š jaettuna 12 työtunnilla. Jos kuvittelemme nyt työpäivän olevan 15 tuntia, on työn tuntihinta 3 š jaettuna 15 työtunnilla. Tämä toimii myös toisinpäin, eli jos työpäivä lyhenee 10 tuntiin nousee työvoiman tuntihinta 3 š jaettuna 10 tunnilla. Molemmissa tapauksissa päivästä maksettu palkka pysyy samana 3 š. Joten, jos palkka pysyy samana, työvoiman hinta nousee ja laskee työpäivän pituuden perusteella. On siis olemassa itsenäisiä tapoja laskea työvoiman hintaa ilman päivä- tai viikkopalkan muutoksia. Kun työpäivä lakkaa sisältämästä tietyn tuntimäärän, yhteys maksetun ja maksamattoman työn välillä tuhoutuu. Kapitalisti voi nyt puristaa työstä tietyn määrän lisätyötä antamatta työläiselle tarvittavaa työaikaa tullakseen toimeen.
Koska työläisen tuntipalkka määrittää työvoiman arvo jaettuna työpäivän työtunneilla, voitaisiin sanoa, että jokaista työtuntia kohden 30 minuuttia on kapitalistille ja vain 30 minuuttia on hänelle itselleen. Tässä suhteessa työläisemme on tehtävä töitä koko päivä ansaitakseen 3 š, vaikka hän tuottaa sen arvon puolessa työpäivässä. Näemme myös, että tietyn työn hinnan mukaan päivä- tai viikkopalkka riippuu suoritetun työn määrästä tai pituudesta; joten mitä alhaisempi työn hinta on, sitä pidempi työpäivän on oltava työntekijämme tasataksensa palkkansa. Mitä huomaamme tässä on se, että pienempi työn hinta kannustaa kapitalistia pidentämään työpäivää. Samanaikaisesti työpäivän pidentäminen alentaa työn hintaa.
19. LUKU: KAPPALEPALKKA
Kappalepalkka on aikapalkan muutettu muoto. Molemmat työpalkan muodot ovat olemassa yhtaikaa samoissa liikehaaroissa. Työpalkan maksussa muotojen eroavuus ei muuta sen olemusta, vaikka toinen olisikin kapitalistisen tuotannon kehitykselle suotuisampi kuin toinen. Kuten aikapalkan, myös kappalepalkan muoto on irrationaalinen. Kappalepalkka ei todellisuudessa välittömästi ilmaise mitään arvosuhdetta. Kappalepalkassa kyse on työläisen käyttämän työn mittaamisesta hänen tuottamiensa asioiden lukumäärällä, kun taas aikapalkassa työ mitataan sen välittömällä pituudella. Kappalepalkka on siis palkka tuotemäärästä, joksi työ tiettynä ajanjaksona kiteytyy.
Kappalepalkka toimii kapitalistisen pettämisen lähteenä. Se tarjoaa kapitalistille tarkalleen määrätyn mitan ja ainoastaan se työaika, joka tuottaa tavaroita, käy työajasta ja sellaisena maksetaan. Työpalkan muodon vuoksi myös työn valvominen käy tarpeettomaksi, ja siksi kappalepalkka mahdollistaa pohjan aikaisemmin mainitulle uudenaikaiselle kotityölle ja hierarkkisesti jäsennellylle riisto- ja sortojärjestelmälle. Kappalepalkka mahdollistaa kapitalistin ja päätyöläisen välisen sopimuksen hinnasta, jolla päätyöläinen hankkii ja maksaa apulaisensa. Tässä muodossa pääoma riistää työläisiltä siten, että työläinen riistää työläistä.
Kappalepalkka vaihtelee työläisten yksilöllisen erilaisuuden mukaan, sillä työläisten tuottavuus vaihtelee ja he tuottavat siksi samassa ajassa eri määrän tavaroita. Tehtaissa nämä työntekijöiden väliset tuottavuuserot tasoittuvat, jolloin tietyssä työajassa tuotetaan tietty keskituote ja tästä maksetaan keskipalkka. Työpalkan ja lisäarvon välinen suhde ei muutu, kun yksityisen työläisen yksilöllistä palkkaa vastaa hänen tuottamansa lisäarvon määrä. Kappalepalkka on kapitalistista tuotantotapaa parhaiten vastaava työpalkan muoto. Vuosina 1797–1815 kappalepalkka kiihdytti työajan pidentämistä ja työpalkkojen alentamista. Kappalepalkkaa alennetaan samassa suhteessa kuin samassa ajassa tuotettujen asioiden lukumäärä kasvaa. Tuottavuuden kasvu ei siis paranna työläisen asemaa, mikä synnyttää jatkuvasti taisteluja kapitalistin ja työläisen välille.
20. LUKU: TYÖPALKKOJEN KANSALLINEN ERILAISUUS
Kun verrataan kansallisia työpalkkoja, on punnittava kaikki työvoiman arvon suuruuden muutokseen vaikuttavat seikat. Niitä ovat luonnollisesti ja historiallisesti kehittyneiden välttämättömien tarvikkeiden hinta ja paljous, työläisen kasvatuskustannukset, naisten ja lasten osuus työstä, työn tuottavuus sekä sen ekstensiivinen ja intensiivinen suuruus. Vertailussa saman ammattikunnan keskimääräiset päiväpalkat eri valtioissa asetetaan yhtä pitkän työpäivän mukaiseksi. Päiväpalkkojen ollessa tasoitettu täytyy aikapalkka muuttaa kappalepalkaksi, sillä ainoastaan kappalepalkka on työn tuottavuuden ja voimaperäisyyden asteen mitta.
Työn keskivoimakkuus vaihtelee valtioittain. Kansalliset voimaperäisyyden keskimäärät muodostavat asteikon, jonka mittayksikkö on universaalisen työn keskimääräinen yksikkö. Vähemmän voimaperäiseen verrattuna enemmän voimaperäinen kansallinen työ tuottaa siis samassa ajassa enemmän arvoa, joka ilmenee rahan määrässä. Arvolakiin vaikuttaa myös se, että maailmanmarkkinoilla tuottavampaa kansallista työtä pidetään myös voimaperäisempänä, ellei kilpailu pakota tuottavampaa kansaa alentamaan tavaransa myyntihintaa sen arvon tasalle.
Kapitalistisen tuotantomuodon kehittyminen nostaa työn kansallisen voimaperäisyyden ja tuottavuuden kansainvälisen tason yläpuolelle. Kansainväliset arvot, jotka ilmenevät erilaisissa hinnoissa kuvastavat tuottavuuseroja eli eri määriä samaa tavaraa, jotka tuotetaan eri maissa samassa työajassa. Rahan suhteellinen arvo on siis pienempi kansakunnalla, jolla kapitalistinen tuotantotapa on kehittyneempi kuin toisella, jolla se ei ole niin pitkälle kehittynyt. Siksi myös nimellinen työpalkka on suurempi edellisellä kuin jälkimmäisellä. Suhteellinen työn hinta (työn hinta verrattuna tuotteen lisäarvoon ja arvoon) on taas jälkimmäisellä korkeampi.