3. Luvut 2–3

Linkki tekstiin: 2. Vaihtoprosessi & 3. Raha eli tavaran kiertokulku

”Tavarat eivät voi itse mennä markkinoille eivätkä itse vaihtaa itseänsä.” Tavaran omistajat ovat siis vaihdantaprosessille välttämättömiä. Yhteisen tahdontoiminnan kautta vaihdantaprosessin molemmat osapuolet, omistajat, suostuvat vapaaehtoisesti ottamaan tavaran toiselta sekä antamaan oman tavaransa taas toiselle. Yhteisessä tahdontoiminnassa vaihdon molemmat osapuolet tahtovat vaihdon tapahtuvan. Näin heidän välilleen syntyy asiasta sopimus, jossa he tunnustavat toisensa tavaranomistajina.

”Kaikki tavarat ovat ei-käyttöarvoja omistajilleen, käyttöarvoja ei-omistajilleen.” Omistaja haluaa tavaran, jonka käyttöarvo tyydyttää jotakin hänen tarvettaan. Omistaja haluaa tavarastaan realisoidun arvon eli arvoa vastaavan tavaran. Hän ei lähtökohtaisesti ole kiinnostunut toisen tavaranomistajan käyttöarvotarpeesta, mutta vaihto syntyy vain, jos molempien käyttöarvotarpeet kohtaavat.

Erilaisten tavaroiden arvomuotoketjujen vertailua varten tarvitaan vertailupiste, josta muodostuu yleinen vastike. Tämän yleisvastikkeen yhteiskunnallisena tehtävänä on olla rahana. Se, mikä rahaksi valikoituu, on eri yhteiskuntien välillä vaihtelevaa ja se voi olla esimerkiksi karjaa, turkiksia, jalokiviä tai muuta vastaavaa. Marx olettaa tekstissään yleisvastikkeeksi kullan.

Kolmannessa luvussa Marx erittelee rahan tehtäviä, joihin kuuluvat 1) arvojen mitta; 2) kiertokulkuväline; 3) maksuväline; 4) aarre; 5) maailmanraha

1) Arvojen mitta

Kaikki tavarat ovat yhteismitallisia, koska ne ovat ihmistyön tuotteita. Tavaroiden arvoa voidaan mitata samassa erikoistavarassa ja tämä erikoistavara vaihdon kehittyessä muuttuu tavaroiden yhteiseksi arvonmitaksi eli rahaksi. Yksinkertaisuuden vuoksi Marx pitää Pääomassa kultaa rahatavarana. Kulta homogeenisenä yleisvastikkeena antaa mahdollisuuden esittää kaikkien tavaroiden arvot laadultaan yhtäläisinä ja määrältään verrannollisina. Kulta toimii siis yleisenä arvojen mittana.

Raha on tavaroiden sisäisen arvonmitan, työajan, välttämätön ilmenemismuoto. Tavaran arvo ilmaistaan kullassa kaavalla: x tavaraa A = y rahatavaraa. Tämä on tavaran rahamuoto eli hinta. Tavaranarvojen ilmaisu kullassa on kuvaannollista, eli arvomittana raha on kuviteltua. Tämä tarkoittaa sitä, että tavaroiden arvo ilmaistaan kuvitellulla määrällä rahaa, joka sisältää yhtä paljon työtä. Raha siis mittaa tavarassa olevaa ihmistyötä ja muuttaa tavaroiden arvot hinnoiksi eli kuvitelluiksi kultamääriksi. Tämän lisäksi raha toimii myös hintojen asteikkona, eli se mittaa nämä kultamäärät. Valtio usein legitimoi tietyn määrän kultaa mittayksiköksi.

Rahamuotoon sisältyy ristiriita, joka aiheuttaa sen, että muillekin olioille, kun tavaroille, voidaan antaa hinta, jonka kautta ne saavat tavaramuodon. Marx mainitsee tällaisiksi olioiksi esim. omatunnon ja kunnian. Näin ollen olioilla, joilla ei ole arvoa (sikäli kun niihin ei sisälly ihmisen luontoa muokkaavaa työtä), voi olla imaginaarinen hinta.

Kiertokulkuprosessin edellyttämän rahamäärän voi laskea jakamalla tavaroiden hintojen summan samannimisten rahojen kiertojen lukumäärällä.

2) Kiertokulkuväline

Rahan toimiessa kiertokulkuvälineenä se välittää vaihtoa. Vaihtoprosessista tulee ketju: tavara -> raha -> tavara, tai käyttöarvo -> vaihtoarvo -> käyttöarvo. Näissä muutoskohdissa tapahtuu Marxin mukaan tavaroiden metamorfoosi. Vaihtoprosessissa kohta ”tavara -> raha” tarkoittaa alkumetamorfoosia eli myyntiä ja kohta ”raha -> tavara” loppumetamorfoosia eli ostoa. Ostaminen, R-T, on samalla myymistä, T-R. Tavarat muodostavat siis jatkuvasti toisiinsa kiertyviä ostojen ja myyntien ketjuja. Vaihtoprosessissa saatetaan myös myydä ostamista ja ostaa myymistä varten. Tuotannon ja tavaran kiertokulun kasvaessa kasvaa myös rahan yhteiskunnallinen valta.

Lyöty raha kuluu ajan saatossa, kunnes tarpeeksi kuluttuaan se menettää arvonsa eli ”demonetoituu”. Historian kuluessa monet hallitsijat ahneuksissaan myös tarkoituksella ”laimensivat” rahansa kultapitoisuuksia. Rahan nimellisarvo tapaa siis irrota sen reaaliarvosta, mikä avaa tilan merkille, joka symbolisena arvonmäärääjänä kertoo, kuinka paljon arvoa sen merkitsemällä kolikolla on. Tämä symbolisuus kärjistyy paperirahassa, jolla ei ole enää lähes ollenkaan materiaalista arvoa, toisin kuin kullalla.

3) Aarteen muodostaminen

Raha irtoaa ostosta ja myynnistä myös ajallisesti. Jos myyjä ei ostakaan, vaan pitää rahan itsellään, niin raha kivettyy aarteeksi ja tavaran myyjästä tulee aarteen muodostaja. Tavaroiden vaihdon alussa rahaksi muuttuu vain käyttöarvojen ylijäämä, mutta tuotannon kehittyessä jokaisen tuottajan täytyy varata itselleen ”yhteiskunnallinen käteispantti”. Tämä mahdollistaa tuottajia ostamaan erilaisia tavaroita silloinkin, kun hänen tavarojensa tuottaminen ja myyminen vaativat aikaa. Aarteet tapaavat vetää ja luovuttaa rahaa markkinoiden tarpeen mukaan, minkä vuoksi ne siis säätelevät kierrossa olevan rahan määrää.

4) Maksuväline

Ostaja saattaa myös ostaa tavaran ennen kuin hän pystyy maksamaan sen. Tavaran myyjästä tulee siis velkoja ja ostajasta velallinen. Näin rahasta tulee maksuväline. Maksuvälineenä raha ei ole ostoväline, sillä maksaminen ei ole ostamista. Tavara vaihtaa siis omistajaa ja raha pääsee kiertoon vasta myöhemmin, kun tavara on jo otettu siitä pois.

Maksuvälineenä raha toimii arvonmittana myydyn tavaran hintaa määrättäessä sekä kuvaannollisena ostovälineenä. Aarteen kerääjä muuttaa rahan aarteeksi, jolloin se tulee poistetuksi kiertokulusta. Myyjä taas muuttaa tavaran rahaksi, jolla voi tyydyttää tarpeensa, ja velallinen myy voidakseen ostaa. Rahasta tulee tässä vaiheessa kiertokulkuprossin suhteita vastaavan, yhteiskunnallisen välttämättömyyden kautta myynnin itsetarkoitus.

5) Maailmanraha

Yleismaailmallisessa tavaroiden vaihdossa kulta ei toimi enää tiettyinä valuuttoina tai kolikkoina, vaan se saa harkkomuodon. Vain näin se pystyy esiintymään maailmanrahana maailmanmarkkinoilla. Maailmanmarkkinoilla raha toimii tavarana, jonka luontainen muoto on samalla ihmistyön välitön yhteiskunnallinen toteutumismuoto. Maailmanraha toimii ennen kaikkea yleisenä maksuvälineenä sekä ostovälineenä. Kulta ja hopea ovat myös rikkauden absoluuttisia yhteiskunnallisia aineellistumia, silloin kun kyseessä ei ole maksaminen tai ostaminen, vaan rikkauksien siirtyminen maasta toiseen. Jalometallit virtaavat esimerkiksi maiden välillä maailmankaupan taseiden epätasapainojen vuoksi.