6. Luvut 10–12
Linkki tekstiin: 10. Suhteellisen lisäarvon käsite
Suhteellisen lisäarvon tuotanto & yhteistoiminta (saks. Kooperation)
Absoluuttisella lisäarvolla Marx tarkoittaa työpäivän pidentämisellä tuotettua lisäarvoa ja suhteellisella lisäarvolla puolestaan välttämättömän työajan lyhentämistä ja sitä vastaavaa muutosta työpäivän molempien osien suuruussuhteissa.
Työläinen voi työskennellä pidempään kuin hänen uusintamisekseen välttämättömän työajan. Tämän pidennyksen suuruudesta riippuu lisäarvon suhdeluku eli riistoaste. Marx havainnollistaa asiaa viivalla: A______B___C. Viiva A:sta B:hen kuvastaa välttämättömän työajan pituutta ja B:stä C:n puolestaan lisäarvoa tuottavan lisätyön pituutta. Välttämättömän työajan sekä lisätyön suhteita tarkastelemalla on mahdollista nähdä, kuinka lisätyötä voidaan kasvattaa välttämätöntä työaikaa lyhentämällä. Työtä, jota työmies on tähän asti tehnyt itseään varten, hän tekeekin nyt kapitalistia varten.
Työvoiman arvon, eli sen tuottamiseen vaaditun työjan, määrää sen arvon uudistamiseen välttämätön työaika. Työläisen elinvoimaa uusintavien hyödykkeiden arvojen alentaminen on mahdollista vain tuotantovoimaa kohottamalla. Tuotantovoiman kohottaminen tapahtuu työprosessin muutoksilla, joiden kautta tavaran tuottamiseen yhteiskunnallisesti välttämätön työaika lyhenee. Marxin mukaan pienempi määrä työtä saa siis voiman tuottaa suuremman määrän käyttöarvoa. Elinvoimaa uusintavien hyödykkeiden arvon alentaminen puolestaan alentaa suoraan myös työvoiman arvoa. Siksi Marx puhuu siitä, kuinka suhteellinen lisäarvo on suoraan verrannollinen työn tuotantovoimaan.
Marx erottelee tavaran yksilöllisen ja yhteiskunnallisen arvon. Yhteiskunnallinen arvo tarkoittaa tietyn tavaran tuottamiseen käytettyä yhteiskunnallista keskimääräistyötä. Yksittäisen tavaran yksilöllinen arvo poikkeaa kuitenkin tyypillisesti tästä siinä määrin kuin esimerkiksi tietyn kapitalistin tuotanto-olosuhteet poikkeavat keskiarvosta.
Työläisissä esiintyvät yksilölliset poikkeamat vaikuttavat työn laatuun ja työn välttämättömän työajan määrään, mikä on ongelmallista kapitalistin näkökulmasta. Näiden poikkeamien vaikutusta työhön kapitalisti pyrkii vähentämään ja tasoittamaan yhteistoiminnalla. Yhteistoiminnalla tarkoitetaan työmuotoa, jossa useat työläiset tekevät suunnitelmallisesti työtä rinnakkain, joko samassa tuotantoprosessissa tai erillisissä, toisiinsa liittyvissä tuotantoprosesseissa. Yhteistoiminnalla on Marxin mukaan historiallinen muoto esimerkiksi herruus- ja orjuussuhteita tarkastellessa, mutta kapitalistinen yhteiskunta vaatii aina vapaan palkkatyöläisen, jonka vuoksi tämä riistosuhde voidaan ymmärtää nyt hieman eri näkökulmasta.
Yhteistoiminta on yhteiskunnallisen työn tuotantovoimaa. Yhteistoiminta ei vähennä yksilöllisen työn merkitystä. Toisaalta yhteistoiminta sallii työn aluepiirin laajentamisen ja toisaalta se mahdollistaa tuotantoalueen paikan suhteellisen supistamisen. Tuotannon alueen rajoittaminen samalla kun sen vaikutusalaa laajennetaan, johtuu työmiesten yhteen kokoamisesta, eri työprosessien yhdistämisestä ja tuotantovälineiden keskittämisestä. Palkkatyöläisten yhteistoiminnan kautta pääoman käskyvallasta tulee itse työprosessin välttämätön edellytys eli se muodostuu todelliseksi tuotantoehdoksi. Työn tekeminen suuressa mittakaavassa vaatii kuitenkin enemmän johtoa, jolloin pääoma saa erikoistehtävän: johtamis-, valvomis- ja välitystehtävän. Kapitalistin ja työläisen välillä vallitsee kuitenkin johtotoiminnan seurauksena myös riistosuhde. Tuotantoprosessien laajeneminen lisää siis myös osapuolten välistä vastakkainasettelua.
Manufaktuurin aikakausi sijoittuu 1550-luvulta 1760-luvulle. Se ei ole suurteollisuutta, vaan pikemminkin käsityöläisten yhteistoimintaa. Manufaktuurin alkuperä voidaan jakaa kahteen erilaiseen syntytapaan, jotka kumpikin edustavat yhteistoiminnan eri muotoja. Ensimmäinen tapa on koota eri alojen työntekijät yhteen työhuoneeseen, jossa he valmistavat yhteistoiminnallisesti tuotteita saman kapitalistin käskystä. Vaunumanufaktuuriin osallistuu esimerkiksi. vaununtekijä, satulaseppä, räätäli ja lukkoseppä. Työprosessit täytyy järjestää tavalla, jossa prosessin osat toimivat sulavassa jatkumossa mahdollisimman tehokkaasti. Toinen tapa on, että pääoma kokoaa useita työntekijöitä tekemään samaa työtä, mutta yhteistoiminnallisen tuotannon sijasta jokainen työntekijä valmistaa tuotteensa alusta loppuun itse. Esimerkiksi paperitehtaassa jokainen työntekijä vastaa oman eränsä valmistamisesta. Vaikka työntekijät työskentelevätkin erikseen, he ovat yhteydessä toisiinsa esimerkiksi yhteisten toimitusten määräaikojen kautta. Molemmissa tapauksissa kyseessä on siis tuotantokoneisto, jossa ihmiset ovat keskeisessä roolissa. Työlle olennaista on edelleen käsityömäisyys ja riippuvaisuus työntekijästä.
Osatyöläinen ja hänen työkalunsa ovat manufaktuurin työprosessin peruselementtejä. Ajan myötä työntekijä, joka keskittyy pitkään samaan työtehtävään, muuttuu ’’yksipuoliseksi elimeksi’’. Tämä lyhentää valmistusaikaa verrattuna käsityöläisiin, joiden työ on katkonaisempaa. Tekniset taidot vakiintuvat ja siirtyvät sukupolvelta toiselle, kun eri ikäiset työntekijät työskentelevät samanaikaisesti. Manufaktuurityö kehittää osatyöläisen työtehtävälle olennaisia taitoja, mutta samalla johtaa siihen, että osatyö muuttuu yhden ihmisen elämäntehtäväksi. Kehitys heijastelee aikaisempia yhteiskuntia, joissa periytyvät ammatit määrittivät myös yhteiskuntaluokan. Manufaktuurissa tietyt työkalut vakiintuvat tiettyihin käyttötarkoituksiin eli työkalut erilaistuvat. Esimerkiksi erilaisia sahoja kehitetään eri tehtäviin.
Manufaktuurin kaksi perusmuotoa, epäyhtenäinen manufaktuuri ja elimellinen manufaktuuri, muodostavat keskeisen jaottelun manufaktuuriyhteiskunnassa. Vaikka nämä muodot saattavat osittain yhtyä, niillä on olennaisia eroja, etenkin myöhemmän suurteollisuuden vaiheessa. Epäyhtenäisissä manufaktuureissa tuote kulkee usean eri työntekijän kautta. Toinen työntekijä tuottaa ’’osatuotteen’’, joka toimii toisen työntekijän raaka-aineena, jolloin työntekijät ovat suoraan riippuvaisia toisistaan. Manufaktuurin tuotanto perustuu tiukkaan aikatauluun, jossa tietyssä ajassa on saavutettava tietty tulos. Yhteiskunnallisen välttämättömän työajan normin taustalla vaikuttaa kilpailun tuoma ulkoinen pakote, kuten markkinoiden vaatimukset. Elimellisessä manufaktuurissa pääoman rooli ei ole vielä yhtä keskeinen. Manufaktuurimainen työnjako luo hierarkian työvoimien keskuuteen, ja sitä kautta määrittää työpalkkojen asteikkoa tehtävien monimutkaisuuden ja vaativuuden mukaan. Lopulta työvoiman suhteellisen arvon väheneminen, esimerkiksi oppikustannusten jäädessä pois, johtaa pääoman arvon suurempaan lisääntymiseen. Työvoiman uudistaminen helpottuu ja lisätyön määrä laajenee.
Manufaktuurin ja yhteiskunnan työnjako ovat kaksi erilaista, mutta toisiaan heijastelevaa ilmiötä. Manufaktuurinen työnjako tapahtuu samassa paikassa olevien työntekijöiden välillä, kun taas yhteiskunnallinen työnjako kattaa laajempia aloja ja jakautuu useille riippumattomille tavarantuottajille. Yhteiskunnallinen työnjako syntyy erilaisten tuotantopiirien keskinäisestä vaihdosta. Manufaktuurityönjaon kehitys edellyttää, että on saavutettu yhteiskunnallinen työnjako. Maailmanmarkkinoiden laajentuminen ja siirtomaajärjestelmä elävöittävät yhteiskunnallista työnjakoa, mikä on ominaista manufaktuuriajalle. Yhteiskunnallinen työnjako asettaa yksityiset tavarantuottajat kilpailun arvovaltaan, jonka seurauksena tavarantuottajien välille syntyy kilpaileva vastakkainasettelu. Aikaisemmissa yhteiskuntamuodoissa työnjako perustuu oman yhteisön kysyntään, eikä tavaralle olennaiseen vaihtoon, mikä estää manufaktuurityönjaon.
Manufaktuurin kapitalistinen luonne korostuu sen toimintamallissa, joka tekee työntekijöiden lukumäärän kasvamisen tekniseksi välttämättömyydeksi. Yksityinen kapitalisti omistaa yhteiskunnallisen tuotantokoneiston ja työruumiin, ja näin alistaa työntekijät hänen käskyvaltansa alle. Manufaktuuri muuntaa työntekijät osatyöläisiksi, jotka edustavat vain pientä osaa laajemmasta tuotantoprosessista. Työntekijöiden yksilöllinen työvoima köyhtyy, mikä hyödyttää pääomaa. Manufaktuurityönjako toiminnallaan kehittää työn uuden yhteiskunnallisen tuotantovoiman, joka kapitalistisessa tuotantotavassa tuottaa pääomalle lisäarvoa työntekijöiden kustannuksella.