7. Luku 13

Linkki tekstiin: 13. Koneet ja suurteollisuus

Teollisen vallankumouksen edellytyksenä oli työkoneen kehitys. Työkone (tai työkalukone) tarkoittaa sitä koneen osaa, joka muokkaa työn esinettä sisältämillään työkaluilla samalla tavalla kuin työläinen ennen, mutta ilman ihmisruumiille ominaisia rajoituksia. Työkoneen kehittyminen teki välttämättömäksi sen käyttövoimaa tuottavien koneenosien kehittymisen. Etenkin höyrykone oli sopiva tähän tarkoitukseen.

Koneen käyttö on edullista yksinkertaisiin työkaluihin verrattuna. Samoin kuin työkalu, kone siirtää arvostaan tuotteeseen sen osan, jonka se keskimäärin menettää kuluessaan tuotteen valmistuksessa. Kuitenkin kone on työkalua kestävämpi ja tuottavaisempi, ja sen käyttöä voidaan helpommin säännöstellä. Manufaktuurimainen työnjako ja yhteistoiminnan edut ovat havaittavissa koneiden yhteistoiminnassa ja konejärjestelmissä, joissa prosessien taukoaminen vähenee ja keskitetty voiman tuotto säästää resursseja.

Koneen tuottamisen täytyy maksaa vähemmän työtä kuin sen käyttäminen korvaa, jotta se säästäisi ihmistyötä ja halventaisi tuotetta. Kapitalisti ei kuitenkaan korvaa työvoimaa koneella vain ihmistyötä säästääkseen. Jotta kapitalistille koituu voittoja koneen käyttämisestä, sen arvon täytyy olle vähemmän kuin sen korvaaman työvoiman arvo. Tästä voimme nähdä, että kapitalistisessa yhteiskunnassa koneiden tehtävä on siis tuottaa lisäarvoa kapitalistille ja samalla korvata ihmisen työtä.

Tuotantotavan siirtyminen koneteollisuuteen tietyllä alalla aiheutti saman siirtymän myös toisilla tähän liittyvillä aloilla. Tämä teollisuuden mullistus vaati suuren mittakaavan konetuotantoa, johon manufaktuurimainen koneenrakennus ei riittänyt. Tämän takia suurteollisuus pystyi asettumaan kunnolla jaloilleen vasta sitten, kun pystyttiin tuottamaan koneita koneilla.

Marx käy läpi kolme tapaa, joilla koneteollisuuden kehitys vaikutti työläisiin. Ensimmäinen näistä on lisätyövoimien eli naisten ja lasten työvoimien käyttö. Koneella työskentelyä pidettiin sopivana työläisperheen joka jäsenelle, ja riiston vaikutusalue ulottui nyt myös siihen aikaan, joka ennen käytettiin perheen ylläpitoon. Tästä seurasi naisten ja lasten ruumiillinen rappeutuminen ja ”siveellinen näivettyminen”, sekä suuri lapsikuolleisuus. Työläisen elinkustannuksiin ei enää kuulunut koko perheen elättäminen, joten työvoiman arvo laski. Tämän lisäksi työvoiman vaihtoa ei enää mitenkään voitu pitää sopimuksena kahden vapaan ja täysivaltaisen ihmisen välillä; lasten työn myynti muistutti orjakauppaa.

Pääomalla oli koneiden yleistyessä syytä pyrkiä työpäivän pidentämiseen: koneiden seisottamisesta aiheutuvan kulumisen ja taukoamattoman työprosessin kustannustehokkuuden lisäksi tärkeänä syynä oli se, että koneita parannettiin etenkin niiden yleistymisen alkuaikoina jatkuvasti, joten ikääntyessään vanhan mallinen kone menetti vaihtoarvoaan. Kone kannatti siis kuluttaa loppuun niin nopeasti kuin mahdollista.

Työpäivän pidentämiseen johtaa myös koneiden käyttöön liittyvä ristiriita: vaihtelevan pääoman määrästä riippuvaista lisäarvoa pyritään luomaan vähentämällä työläisten määrää. Tämä tulee esiin, kun koneen yleistyessä jossain teollisuudenhaarassa tavaran yhteiskunnallinen arvo laskee, ja koneen käytöstä saatu lisäarvo katoaa. Menetetty lisäarvo täytyy korvata jäljelle jääneiden työläisten työpäivää pidentämällä. Tämä on mahdollista, koska yhteiskunnallisesti huonossa asemassa olevan lisätyöväestön käyttö ja työläisten työttömäksi jättäminen luo epätoivoisen liikatyöläisväestön, joka on taipuvainen suostumaan työhön pääoman ehdoilla.

Kun työpäivän pituus rajoitettiin lailla, pääoman oli pakko keskittyä työn voimaperäisyyden eli intensiteetin lisäämiseen. Tähän intensiteetin kasvuun osallistuivat monet tekijät: työläiset olivat työpäivän lyhentyessä motivoituneempia työskentelemään tehokkaasti, ja tähän saattoi pakottaa myös kappalepalkka tai muu vastaava palkanmaksumenettely. Kapitalistit pystyivät alituisesti kehittyvien koneiden avulla tehostamaan työtä järjestelmällisesti lisäämällä koneiden nopeutta sekä työläisen hoitamien koneiden lukumäärää. Tämä työn tehostus vaikutti negatiivisesti työläisten terveyteen ja johti osaltaan tuleviin taisteluihin työpäivän rajoittamiseksi.

Tehdas on monijäseninen konejärjestelmä ja kapitalistisessa yhteiskunnassa tehtaiden konejärjestelmät ovat kokoonpantuja automaatteja, jossa lukemattomat koneen osaset, työläiset mukaan lukien, ovat alistettu saman liikevoiman alaisiksi tuottaakseen saman esineen.  Työläiset ovat vain tietoisia elimiä asetettuna tiedottomien elimien rinnalle. Tehtaan pyrkimys on automaation avulla yhtäläistää työ.

Tehtaan kokonaisliike lähtee koneesta, ei työläisestä. Tämä tarkoittaa sitä, että tehdastyöläiset koneiston apulaisina ovat vaihdettavissa helposti toisiin työläisiin työprosessia keskeyttämättä. Konejärjestelmien kehittyessä myös työläisen suhde koneeseen muuttuu. Konejärjestelmä riistokeinona pyrkii muuttamaan työläisen koneen osaksi. Tämä pienentää kapitalistin työvoimakustannuksia sekä tekee työläisen riippuvaiseksi tehdaskokonaisuudesta eli kapitalistista.

Kone ei vapauta työläistä työstä, sillä työläinen ei käytä työvälinettä, vaan työväline työläistä. Työprosessin aikana työväline on työläistä vastaan pääomana, kuolleena työnä, joka hallitsee ja imee elävää työvoimaa. Tehtaiden automaattisten konejärjestelmien kaavamainen käynti ja työläisten sopeutuminen työskentelyyn koneiden ehdoilla luovat kasarmikurin, joka kehittää manufaktuurin ylivalvontatyön myötä täydellisen tehdasjärjestyksen, josta seuraa työläisten jako työnsuorittajiin ja työnvalvojiin.

Koneena työväline on myös työläisen kilpailija. Yksi koneistumisen suurista seurauksista on työvoiman tarpeen väheneminen. Koneen aiheuttama pääoman arvonlisäys on suoraan verrannollinen niiden työläisten lukumäärään, jotka jäävät työttömiksi. Koneistumisen myötä työttömien suuri määrä painaa työvoiman hinnan alle sen arvon.

Koneista tulee myös kapitalistien työtaisteluaseita työläisiä vastaan. Pääoma palkkaa tieteen kehittämään tehdaskoneistoja, jotka eivät ole riippuvaisia työläisten tarkasta ammattitaidosta tai osaamisesta ja näin kapitalistit ovat vähemmän riippuvaisia työläisistä, jotka joutuvat kilpailemaan keskenään harvenevista työpaikoista.

Porvarilliset taloustieteilijät väittävät, että koneiden syrjäyttämät työläiset eivät ole ongelma, sillä samat koneet vapauttavat vastaavan määrän pääomaa samojen työläisten työssä pitämistä varten. Marxin mukaan näin ei ole, nimittäin koneiston kehittyessä työtä jää yhä harvemmille, kun koneiston tuotanto itsessään koneistuu, ja siten koneisto vapauttaa työläisiä vain elinhyödykkeistä.

Koneet suurentavat lisäarvoa ja tuotemäärää, missä se esiintyy. Yhä suurempi osa tuotteista muuttuu lisätuotteiksi ja yhä suurempi osa lisätuotteita uusinnetaan, ts. ylellisyystavaroiden tuotanto kasvaa. Tuotantovoimien kasvu mahdollistaa myös työväenluokan käyttämisen tuottamattomasti erilaisissa ”palvelevan luokan” tehtävissä. Palveleva luokka koostuu esimerkiksi sisäköistä ja hovimestareista, joiden työ ei synnytä uutta pääomaa.

ALALUVUT 6–8

Marxin mukaan porvarillisten taloustieteilijöiden oletus siitä, että työntekijöiden korvaaminen koneilla vapauttaisi työntekijöiden palkkoja vastaavan pääoman osan ei todellisuudessa pidä paikkaansa, sillä osan pääomasta on väistämättä sitouduttava koneisiin, joilla työntekijät korvataan. Sen sijaan, että pääomaa vapautuisi työläisten palkkaamista varten, ainoa tapahtuva vapautuminen on työläisten vapautuminen elinhyödykkeistä: työttöminä työläiset eivät enää kuluta palkkansa arvosta elinhyödykkeitä, jolloin nämä hyödykkeet vapautuvat muiden markkinoiden kulutettaviksi. Tämä vapautumisen tasaus tapahtuu vain silloin ja sikäli, kun työläiset jälleen kuluttavat pääomaa tuottavasti.

Työntekijöiden korvaaminen koneilla vapauttaa myös työntekijät jälleen käytettäviksi. Koska työntekijöiden ja elinhyödykkeiden välinen suhde tällöin katkeaa, elinhyödykkeiden kysyntä laskee, mikä laskee työvoiman kysyntää jälleen uusilla tuotannonaloilla. Kysyntää vähentää myös se, että koneiden valmistamiseen vaadittavan työvoiman on oltava pienempi kuin työvoima, joka koneilla korvataan, sillä muuten koneiden käyttöönotto ei olisi kannattavaa. Tällöin työvoimaa siirtyy esimerkiksi koneiden valmistamiseen syntyneisiin työpaikkoihin, jotka kuitenkin muiden tuotannonalojen tavoin koneellistuvat pikkuhiljaa. Tämä kasvattaa myös tuottamattoman työvoiman kuten palvelusväen määrää.

Koneiden käyttöönotto ei kuitenkaan pitkällä aikavälillä merkitse työvoiman tarpeen vähentymistä vaan työläisten orjuuttamisen lisääntymistä. Tuotannon koneistuminen mahdollistaa tuotannon laajentamisen yhä uusille aloille, jolloin nämä laajennukset synnyttävät mukanaan myös uusia työpaikkoja. Tällöin vaihtelevan pääoman osuus kokonaispääomasta saattaa suhteellisesti pienentyä, mutta tuotannon laajentuminen ja pääoman kokonaismäärän eksponentiaalinen kasvu mahdollistavat samanaikaisesti sen absoluuttisen määrän kasvun. Työntekijöiden määrä tehtaassa siis kokonaisuudessaan kasvaa, vaikka vaihtelevaa pääomaa olisi suhteessa pysyvään aiempaa vähemmän.

Koneistuminen johtaa myös kansainvälisten markkinoiden ja työnjaon syntyyn. Koneiden käyttöönotto tekee tuotannosta joustavaa, ja markkinoita voidaan kasvattaa alueille, joissa teollisuustuotannon halvat hinnat voittavat käsityötuotannon. Tämä pakottaa uudet markkina-alueet toimimaan raaka-aineen tuotantomaina ja erikoistumaan lähinnä maataloustuotantoon. Syntyy siis kansainvälinen työnjako, jossa nopeasti teollistuneet maat saavat etulyöntiaseman teollisuudessa.

Nopea tuotannon kasvu ja riippuvaisuus kansainvälisistä markkinoista tekevät taloudesta syklisen kiertokulun, jossa nousu- ja laskusuhdanteet seuraavat toisiaan. Epävarmuuden lisääntyminen vaikuttaa erityisesti työntekijöihin, sillä työllisyys vaihtelee runsaasti syklien välillä. Työntekijöitä kurittaa myös kilpailun tiukentuminen, joka ajaa kapitalistit tavoittelemaan yhä suurempia voittoja palkanalennusten avulla esimerkiksi huonolaatuisten materiaalien aiheuttamiin virheisiin nojaten.

Tuotannon koneistuminen leviää yhteiskunnassa vähitellen aina uusille aloille valloittaen lopulta kaikki mahdolliset tuotannon alat synnyttäen siirtymävaiheessa myös uudenlaista kotityötä ja manufaktuureja. Uudenaikaiset manufaktuurit ovat tuotantoa, jossa kone tulee yhteistoiminnan välineeksi. Vastaavasti uudenaikainen kotityö muodostuu toimimaan eräänlaisena tehtaiden ulko-osastona erityisesti aloilla, jotka eivät ole vielä täysin koneistuneet. Tällaisessa tuotannossa työolot ovat yleensä huonot, ja työntekijöinä käytetään tyypillisesti ammattitaidotonta halpatyövoimaa.

Tämä kotityön ja manufaktuurien siirtymävaihe tuleekin loppuunsa, kun työntekijöiden riisto kohtaa rajansa joko fyysisesti tai tehdaslakien säätämänä. Tällöin koneet otetaan käyttöön myös aloilla, joilla kotiteollisuus ja manufaktuurit ovat olleet vallitsevia tuotannonmuotoja. Riisto ei kuitenkaan pääty koneistumiseen, sillä pääoman riistotaipumus saa tehtailijat tavoittelemaan kaikenlaisten säännöttömyyksien ja virheiden poistoa työläisten kustannuksella. Pääoma toisaalta itse tuottaa näitä säännöttömyyksiä, sillä kapitalistit pyrkivät luomaan voittoja esimerkiksi äkillisten tilauksien avulla. Tämän takia taloudessa on oltava myös teollisuuden vara-armeija, joka paikkaa työvoiman puutetta äkillisen tarpeen sattuessa. Kapitalistit kutsuvat vastaavia riistoasteen maksimoinnin pyrkimyksiä tuotannon luonnonrajoiksi, jotta tehdaslakien säätämiseltä voitaisiin välttyä. Lain muuttuessa näihin muutoksiin kuitenkin sopeudutaan vauhdikkaasti ja luonnonrajat kumotaan.

Kapitalistisen tuotantotavan luonteen mukaisesti suurteollisuus kuluttaa ja riistää työvoimaa. Tehdaslainsäädäntö oli Marxin mukaan yhteiskunnan ensimmäinen tietoinen ja suunnitelmanmukainen yritys puuttua tuotantoprosessinsa luontoperäiseen muotoon ja asettaa rajoituksia työläisten riistolle. Vaikka tehdaslainsäädäntö auttoikin yleistämään työläisiä hyödyttäviä rajoituksia, sen terveyttä ja kasvatusta koskevat säännökset olivat puutteellisia ja jättivät kapitalisteille tilaa kiertää niitä. Tehdaslainsäädännön olemassaolo osoittaa Marxin mukaan, kuinka kapitalisteja ei ilman säännöksiä kiinnosta työläisten turvallisuus, terveys tai hyvinvointi, vaan heidät on pakotettava siihen. Toisaalta tehdaslaki sai myös tehtaanomistajilta kannatusta siinä tapauksessa, että sen käyttöönotto johtaisi kilpailuehtojen yhtäläistämiseen.

Esimerkkinä kapitalistien välinpitämättömyydestä toimivat pellavateollisuuden scutching mill’it. Yhdessä ainoassa scutching mill’issa, Kildinanissa laskettiin viiden vuoden aikana olleen kuusi kuolemantapausta ja 60 pahaa jäsenten silpoutumista, jotka kaikki olisi voitu välttää yksinkertaisilla ja edullisilla laitteilla. Toinen esimerkki tehtaiden ja työpajojen omistajien välinpitämättömyydestä on se, että vasta vuoden 1864 tehdaslain jälkeen alettiin puhdistamaan savenvalutyöpajoja, joissa työskentely oli jo vuosia aiheuttanut sairautta ja kuolemaa myrkyllisen ilman ja tuuletusvälineiden puutteen takia. Nämä tapaukset tuovat esiin Marxin sanomaa: kapitalistisen tuotantotavan olemus tekee mahdottomaksi kaikki järkiperäiset muutokset, jotka ylittävät vähimmät mahdolliset vaatimukset. Kapitalistinen tuotantotapa laittaa kapitalistien edut ja rahan kaiken edelle, ja jokainen sitä vastaan toimiva vaatimus työläisten eduksi on hampaiden kiskomista. Tätä osoittaa myös myöhemmin kappaleessa esitetyt esimerkit vuorikaivostyöläisten ja parlamentin kuulustelijoiden (joukossa kaivostehtaiden omistajia) välillä käyty kuulustelu kaivosten työoloista, jossa kuulustelija käyttää puolet ajasta ongelmien vähättelemiseen ja työläisten niistä syyttämiseen.

Manufaktuurityönjaon aikana työläiset saivat kokemuksen ja kouluttautumisen avulla usein elinikäisen ammatin, jossa he suorittivat tiettyä osatyötä, eivätkä hyppineet tuotantohaarasta tai -tavasta toiseen. Ammatit olivat ennen suurteollisuutta niin sanottuja mysterioita, jotka peittivät niihin kuulumattomilta niihin liittyvät vaatimukset ja ajan myötä kerääntyneet kokemusperäiset tiedot. Suurteollisuus sen sijaan muovaa työläisistä vaihteleviin työvaatimuksiin kelpaavia monisuorittajia, joita voidaan tarpeen mukaan siirtää toiselle tuotannonalalle pääoman mukana, riistäen varmuuden ja vakiintuneisuuden jotka edellinen työnjako antoi työläisille. Tämä johtuu suurteollisuuden kumouksellisesta perusluonteesta, joka ei käsittele tai pidä mitään tuotantoprosessin muotoa lopullisena. Suurteollisuus loi näin perustan myös teknologialle, jonka ideana on hajottaa kukin tuotantoprosessi sellaisenaan perustaviin alkeisiinsa. Suurteollisuus muutti yhteiskunnan vanhan työnjaon liikkuvaksi, niin että työvoimaa, koneita ja pääomaa koskee jatkuva muutostila. Se vaikeutti näin myös työläisten (erityisesti lasten ja nuorten) kykyä kohota korkeammalle ammatissaan, sillä työvaatimukset rajoittivat heidät usein yksitoikkoiseen työhön, joka ei auttanut pääsemään parempiin töihin.

Marx uskoo että kaiken rikkauden alkulähteet, maa ja työläinen vaurioituvat maanviljelyn koneistuessa kapitalistisen tuotannon vahingoittavan luonteen takia. Maanviljelysalalla suurteollisuus vahingoittaa sen alkuperäistä hillitympää suhdetta teollisuuteen, ja tuo yhtälöön uuden teknologian ja palkkatyöläisen, joka riistää vanhan maaseutumaisen rutiinin ja tekee talonpojasta riittämättömän. Kapitalistinen tuotanto tärvelee ihmisen ja maan välistä harmoniaa, sillä maasta tulleet ainesosat eivät enää palaudu takaisin maahan. Marx esittää siis ekologisen näkökulman suurteollisuudelle ja sen vaikutuksille.