4. Luvut 4–7

Linkki tekstiin: 4. Rahan muuttuminen pääomaksi

Linkki tekstiin: 5. Työprosessi ja arvonlisäysprosessi

Luvuissa neljä ja viisi Marx käsittelee tapaa, jonka kautta raha muuttuu pääomaksi. Raha on pääoman ensimmäinen ilmenemismuoto. Raha ja pääoma eroavat toisistaan aluksi vain kiertokulkuprosessien erilaisuudessa.

Tavaran kiertokulun jo mainittu yksinkertainen muoto on Tavara – Raha – Tavara. Pääoman tapauksessa tämä kaava kuitenkin muuntuu muotoon Raha – Tavara – Raha. Ensimmäisessä mallissa on kyse myymisestä ostamista varten ja toisessa taas ostamisesta myymistä varten. Edelleen ensimmäisessä vaiheessa tavara muuttuu kiertokulussa toiseksi tavaraksi, kun taas toisessa vaiheessa raha muuttuu takaisin rahaksi. Viimeksi mainittu olisi kuitenkin järjetön toimenpide, jollei raha jollain tavalla muuttuisi enemmäksi rahaksi.

Oleellista R – T – R-kiertokulun erilaisuudessa onkin rahan lisääntyminen kiertokulun alusta loppua kohden. Todellisuudessa kaavan lopun R onkin R’, joka on täydelliseltä muodoltaan R + ΔR, jossa ensimmäinen R on liikkeeseen pantu rahasumma ja myöhempi sen lisäkasvu. Tämä lisäys alkuperäiseen arvoon on Marxin käsitteillä lisäarvoa rahamuodossa. Tässä kaavassa alku ja loppu ovat sama eli raha, ja sen liike on päättymätön. Raha muuttuessaan pääomaksi aloittaa prosessin aina alusta ja kehä toistaa itseään loputtomasti. Rahan kiertokulku pääomana on sen itsetarkoitus, koska ilman liikettä sen arvo ei voi lisääntyä.

Tämän liikkeen ylläpitäjänä rahanomistaja tulee kapitalistiksi, joka toimii tahdolla ja tiedolla varustettuna pääomana. Tämä rikastumisvietti on yhteistä myös aarteen kasaajalle, mutta siinä missä viimeksi mainittu on ”järjetön kapitalisti, on kapitalisti järkevä aarteen kasaaja”. Pääoman liike on myös välttämätön, koska jollei raha ota tavaramuotoa, se ei tule pääomaksi. Pääoman määritelmä on täten R – R’, jossa raha siittää lisää rahaa. Ostamisen tarkoituksena on ainoastaan myydä kalliimmalla ja päästä osalliseksi lisäarvosta.

Seuraavaksi Marx esittelee kiertokulun järjestelmää ja päätyy paradoksiin. Kaikki talousjärjestelmät tuntuvat tasapainottavan itsensä. Mikäli jokin taho myy jotakin kalliimmalla, maksaa hän tämän etunsa hintana takaisin jollekin toiselle ja järjestelmä tasapainottuu. Vaikuttaisi siis siltä, että lisäarvoa ei voi syntyä kiertokulussa, mutta samalla sen on kuitenkin synnyttävä siinä.

Lisäarvoon johtavan muutoksen täytyy syntyä tavarassa, joka ostetaan kaavan ensimmäisessä vaiheessa R – T. Tätä prosessia varten kapitalisti löytää uuden tavaran markkinoilta: työvoiman. Tämä on tavara, jota työläinen myy kapitalistille ja on siksi hänen ostettavissaan. Tarvitaan myös asiantila, jossa työläisellä ei ole myytävänä mitään muuta tavaraa kuin työvoimansa. Tämä asiaintila vaatii kuitenkin tietyllä tavalla kehittyneen yhteiskunnallisen järjestelmän, jossa tuotantovälineiden ja elinhyödykkeiden omistaja kohtaa markkinoilla työläisen, joka myy työvoimaansa. Vain näin pääoma voi muodostua.

Työvoiman arvo vastaa sen uusintamiskustannuksia. Sen määrittää siis esimerkiksi työläisten totunnaisten elinhyödykkeiden tuottamisen vaatima työaika. Työvoiman arvo voi siten nousta tai laskea.

Lähemmin tarkasteltuna vaikuttaa siltä, että työprosessiin kuuluu kolme aluetta, jotka ovat itse työ, työn esine ja työn väline. Työn esine on tuote, jonka työläinen tuottaa. Työn väline on taas esine, jonka avulla työläinen suorittaa työn. Työprosessissa työläinen esineellistää tuotteeseen tekemänsä työn. Tuote, kuten itse työkin, on kapitalistin eikä työläisen omaisuutta.

Kapitalisti tuntuu kuitenkin törmäävän ongelmaan. Vaikuttaisi siltä, että ottaessaan huomioon raaka-aineisiin esineellistyneen keskimääräistyön sekä työläisen työstä maksamansa palkan, tuntuisi hän saavan lopullisesta tuotteesta täysin identtisen summan kuin minkä hän on prosessiin alun perin laittanut. Lisäarvoa ei näytä syntyvän. Mikä siis neuvoksi?

Tavaran arvon määrää sen käyttöarvoon aineellistuneen työn määrä, eli aika, joka on mennyt sen tuottamiseen. Tämän lisäksi (yhteiskunnallisesti välttämätön) työaika, joka on käytetty tuotantovälineiden tuottamiseen, lasketaan mukaan arvoon. Kapitalisti keksii kuitenkin nerokkaan suunnitelman, jolla saa tuotteen arvon nousemaan suuremmaksi kuin siihen sijoitetut kustannukset. Hän lisää työaikaa. Tämä johtaa arvon lisäykseen, koska lisätty työvoima lisää myös tuotteen arvoa. Koska kapitalisti on maksanut päivän työn arvon, on hänen vallassaan päättää myös työpäivän pituus. Näin pidennettyään työprosessia on kapitalisti onnistunut tavoitteessaan ja lisäarvo, ja sen myötä myös pääoma, on syntynyt.

Arvon lisäys tapahtuu Marxin mukaan tuotannon piirissä, ei varsinaisesti kiertokulussa, vaikka kiertokulku onkin sen edellytys. Arvonlisäysprosessi onkin siis vain pidemmälle jatkettua arvonmuodostusprosessia.

Linkki tekstiin: 6. Pysyvä pääoma ja vaihteleva pääoma

Luvussa käsitellään työprosessissa syntyneen tuotteen arvon ja lisäarvon muodostumista sekä pysyvän ja vaihtelevan pääoman ilmenemistä. Tiivistelmän aluksi käsitellään sitä, mitä tarkoitetaan käsitteellä ”arvo”.

Arvoa (lukuun ottamatta sen symbolista esiintymistä arvomerkeissä), on olemassa ainoastaan käyttöarvossa, oliossa. Jos käyttöarvo katoaa, katoaa arvo.

Tuotantovälineiden arvonsiirto:

Tuotantovälineiden arvon siirtyminen tapahtuu työprosessissa tuotantovälineiden muuttuessa tuotteeksi. Välittäjänä toimii itse työ. Tuotantovälineiden arvo siirtyy tuotteeseen ainoastaan, mikäli tuotantovälineet itsenäisen käyttöarvonsa kanssa kadottavat myös vaihtoarvonsa. Tuotantovälineet kadottavat käyttöarvonsa alkuperäisen asun ainoastaan saadakseen tuotteessa toisen käyttöarvon asun. Tuotantovälineen arvoa ei määrää se työprosessi, johon se tuotantovälineenä sisältyy vaan se, josta se itse tulee esiin tuotteena. Se ei siirtäisi mitään arvoa tuotteeseen, jollei sillä olisi ollut arvoa ennen prosessiin joutumista. Tuotantovälineiden esineellisten tekijöiden suhteen tilanne on erilainen. Silloin raaka-aine on tuotteen substanssi, mutta se on muuttanut muotoaan. Esimerkiksi hiili, jolla konetta lämmitetään, katoaa jäljettömiin.

Tuotantovälineen, esimerkiksi koneen ”kuollessa” työprosessi on kuluttanut täydellisesti sen käyttöarvon ja sen vaihtoarvo on sen vuoksi täydellisesti siirtynyt tuotteeseen. Työvälineen, esimerkiksi koneen iän kesto tiedetään kokemuksesta. Sen mukaisesti lasketaan sen päivittäinen käyttöarvon menetys ja sen sitä vastaava arvonsiirto – tuotteeseen. Näin ollen on selvää, ettei tuotantoväline koskaan luovuta tuotteelle enempää arvoa kuin se menettää työprosessissa oman käyttöarvonsa häviämisen kautta.

Työvoiman arvonsiirto:

Työvoimalla eli työläisen työkyvyllä on ”luonnonlahjana” saatu kyky säilyttää ja lisätä arvoa samanaikaisesti. Työläisen työllä on siis ”kaksinainen luonne”. Yhdessä ominaisuudessa työ luo lisää arvoa ja toisessa ominaisuudessa säilyttää eli siirtää arvoa.

Työläinen antaa tuotteeseen uutta arvoa elävällä työllään. Samalla työläinen kuitenkin myös siirtää vanhaa ”kuollutta” arvoa, joka on sitoutuneena työn raaka-aineisiin ja välineisiin. Toisin sanoen työläinen ei voi lisätä uutta työtä eikä siis luoda uutta arvoa säilyttämättä vanhoja arvoja.  Hänen täytyy aina lisätä työtä tietyssä hyödyllisessä muodossa, ja hän ei voi lisätä sitä hyödyllisessä muodossa tekemättä tuotteita uuden tuotteen tuotantovälineiksi ja siirtämättä sen kautta niiden arvoa uuteen tuotteeseen. Tämä työvoiman ”kaksinainen luonne” tuottaa kapitalistin pääoma-arvon säilymisen ja suurentumisen.

Toimivan työvoiman kautta ei siis ainoastaan uusinneta esineeseen sen tuotantoalkeiden arvoa, vaan myös tuotetaan ylimääräinen arvo.

Ylijäämä eli lisäarvo/ arvonlisäysprosessi:

Lisäarvo on se ylijäämä, joka tuotteen arvossa on yli tuotteen tuotantovälineiden ja työvoiman arvon. Tuotteen kokonaisarvon ylijäämä yli sen omien alkeiden arvosumman (eli tuotantovälineiden ja työvoiman arvon), on sama kuin lisääntyneen pääoman arvon. Tuotantovälineet ja työvoima ovat ainoastaan niitä eri olomuotoja, jotka alkuperäinen pääoma-arvo otti työprosessin tekijöiksi. Samat pääoman osat jakautuvat arvonlisäysprosessin kannalta katsoen pysyvään pääomaan ja vaihtelevaan pääomaan.

Se pääoman osa, joka muuttuu tuotantovälineiksi toisin sanoin raaka-aineeksi, apuaineiksi tai tuotantovälineiksi ei siis muuta prosessissa arvonsa suuruutta. Se on pääoman pysyvä osa; konstantti. Pysyvän pääoman käsite ei millään muotoa edellytä, etteikö sen osissa voisi tapahtua arvokumousta. Yleinen tapahtumasarja arvokumouksien sattuessa on keinotella raaka-aineella sen vähimmän valmistetussa muodossa. Samoin kuin raaka-aineen arvo vaihtelee, voi vaihdella myös jo tuotantoprosessissa palvelevien työvälineiden, esim. koneiden arvo ja siis myös se arvon osa, jonka he siirtävät tuotteeseen.

Pääoman työvoimaan kiinnitetty osa muuttaa tuotantoprosessissa arvoaan. Se uusintaa oman vastikkeensa ja tuottaa ylijäämän eli lisäarvon, joka taas voi vaihdella. Tämä osa pääomaa jatkuvasti muuttuu pysyvästä suureesta vaihtelevaksi; vaihtelevaksi pääomaksi. Työprosessin tuotantoväline sisältyy kokonaan työprosessiin, mutta ainoastaan osaksi arvonlisäysprosessiin. Toisaalta tuotantoväline voi kokonaan myös sisältyä arvonlisäysprosessiin, vaikka vain osittain työprosessiin. Näissä tapauksissa kyseessä on työprosessin jätteet (eli esimerkiksi höyläämisen lastut, jotka palautuvat takaisin alkutuotantoon).

Pysyvän ja vaihtelevan pääoman suhteellisen määrän muuttuminen ei vaikuta niiden toiminnalliseen erotukseen. Pysyvän ja vaihtelevan pääoman suuruussuhde voi muuttua, eli se suhde, jossa kokonaispääoma jakautuu pysyvään ja vaihtelevaan osaan, mutta se ei koske pysyvän ja vaihtelevan välistä eroa.

Linkki tekstiin: 7. Lisäarvon suhdeluku

Marx määrittää pääoman syntyvän kahdesta rahasummasta: tuotantovälineistä eli pysyvästä pääomasta ja työvoimasta eli muuttuvasta pääomasta. Tästä juontuu kaava C (pääoma) = c (tuotantovälineet) + v (työvoima). Pääoman arvonlisäykseen tulee lisäksi mukaan lisäarvo m, joka Marxin teorian mukaan on työvoima v:n työajan lisäämistä. Tällöin pääoma arvonlisäyksen jälkeen saa muodon C’ = c + v + m. Syntyneen lisäarvon määritelmän Marx tiivistää tautologiaan: ”tuotantoarvon määrä yli sen tuotantoalkeiden arvon määrän on yhtä kuin ennakkopääoman arvonlisäys eli yhtä kuin tuotettu lisäarvo”.

Tuotantoalkeisiin liittyen Marx ensin täsmentää, että kaavan kohtaan c (tuotantovälineet) lasketaan ainoastaan sen tuotantoprosessissa kulunut osa eikä siis koko tuotantovälineeseen käytettyä rahasummaa. Esimerkiksi, jos tarkastellaan yhdessä päivässä tuotettua arvoa ja tuotantoväline c:n elinkaari on 1000 työpäivää niin kaavan kohta c saa arvokseen 1/1000 tuotantovälineen hankintakulusta. Mutta, koska ”tiedämme, että pysyvän pääoman arvo vain ilmenee uudestaan tuotteessa” Marx pudottaa kokonaan kohdan c pois kaavastaan tutkiessaan tuotantoprosessissa syntyvää lisäarvoa. Näin ollen C = v ja C’ = v + m. Ja, koska lisäarvo m on käytännössä v:n tavoin työaikaa, saa kaava muodon C’ = v + Δv eli v + v:n lisäys.

Tähän liittyen Marx etenee määrittelemään seuraavat käsitteet: lisäarvon suhdeluku eli riistoaste, välttämättömän työ sekä lisätyö. Kaavan kohta v määrittyy nyt välttämättömäksi työksi. Se on työajan hinnan vastikkeellinen osuus (palkka) eli työhön upotetun pääoman uudistaminen, työvoiman uusintamiskustannus. Lisätyö m on siten tämän välttämättömän työn ylittävä työaika. Siitä syntynyt arvo menee täysin kapitalistille eli työläinen ei itse saa palkkamuodossa mitään synnyttämästään arvonlisäyksestä. Näillä kahdella muuttujalla määritetään siten lisäarvon suhdeluku eli riistoaste m/v eli missä suhteessa työläinen suorittaa lisätöitä suhteessa välttämättömään työhön. Marxin esimerkissä työläinen saa palkkaa 90 puntaa ja tuottaa tämän vastikkeen lisäksi 90 punnan lisäarvon. Tällöin riistoaste m/v = 90/90 = 100 %.

Luvun toisessa osassa Marx osoittaa, että pääoman arvonlisäysprosessin voi esittää pääoman lisäksi myös tuotteen suhteellisten osien avulla. Esimerkkeinä hän käyttää tässä langan raaka-ainetta puuvillaa, sekä langan tuottamiseen käytettyä työaikaa. Puuvilla-esimerkissään hän osoittaa lisätyön tuottavan tietyn määrän ikään kuin ”uutta” raaka-ainetta, sikäli kun se on muutettu lisätyössä syntyneeseen raha-arvoa vastaavaan määrään. Työaikaan käännettynä taas voidaan osoittaa sekä pysyvään (tuotantovälineet), että vaihtuvaan (työvoima) pääomaan sisältyneet työtunnit. Tuotteen arvon esittäminen tällä tavoin sen suhteellisissa osissa on Marxin mukaan keskeistä myöhempiä tuotannonprosesseihin liittyviä analyysejä silmällä pitäen.

Luvun lopussa Marx kritisoi kapitalistien tulkintaa niin sanotusta viimeisestä työtunnista. Tulkintani on, että ongelma Marxin mukaan kapitalistien ajattelutavassa liittyy yksittäisen työtunnin ylikorostukseen tuotteen lisäarvon syntyprosessissa. Tuotantoprosessi ikään kuin pilkotaan virheellisesti toisistaan huomattavasti poikkeaviin aikayksiköihin. Marx osoittaa, että yhden tunnin leikkauksella työajasta ei ole lähellekään niin suuri merkitys tuotteen lisäarvon suhteen, mitä hänen kritisoimansa Nassau W. Senior pyrkii todistelemaan. Senior ei myöskään huomioi sitä, että leikatun työtunnin aikana ei myöskään työläinen kuluta pysyvää pääomaa, joten menetykset eivät ole esitetyn suuruisia. Osoituksessaan Marx tukeutuu luvun alkupäässä esittämäänsä kaavaan C’ = v + m ja näyttää, miksi työajan lyhentämisen vaikutus on Seniorin esittämää vähäisempi. Lopuksi Marx vielä esittelee yhden käsitteen, lisätuotteen, joka on kapitalistisen tuotantomuodon puitteissa käytännössä sama asia kuin lisäarvo, mutta käännettynä luvun toisen osan tapaan lisäarvon rahamäärää vastaavaan tuotteen osaan.