10. Luku 23

Linkki tekstiin: 23. Kapitalistisen kasautumisen yleinen laki

Luku käsittelee vaikutusta, joka pääoman lisääntymisellä on työväenluokan kohtaloon. Tärkeimmiksi tekijöiksi Marx tunnistaa pääoman kokoonpanon ja ne muutokset, jotka tapahtuvat kasautumisprosessin aikana.

Pääoman kokoonpanolla on kaksi merkitystä. Arvokokoonpano viittaa siihen, kuinka suuri osa pääoman arvosta on pysyvää ja vaihtelevaa. Tekninen kokoonpano taas merkitsee sitä, miten pääoma on ”konkreettisesti” koostunut; esimerkiksi montako työläistä ja montako konetta pääomaan kuuluu. Elimellinen kokoonpano kuvaa sitä, missä suhteessa arvo- ja tekninen kokoonpano ovat tietyssä tilanteessa.

Pääoman lisääntyminen sisältää vaihtelevan pääoman eli työvoimaksi muutetun osan lisääntymisen. Lisäpääomaksi muutetun lisäarvon täytyy aina muuttua takaisin vaihtelevaksi pääomaksi eli lisätyövarannoksi. Jos pääoman kokoonpano (tuotantovälineiden paljous) pysyy muuttumattomana, niin työn kysyntä ja työläisten ylläpitorahasto lisääntyvät samassa suhteessa kuin pääoma. Pääoman kasautumistarpeet voivat kuitenkin lisääntyä enemmän kuin työvoima, jolloin työläisten kysyntä voi voittaa tarjonnan ja nostaa väliaikaisesti työpalkkoja.

Tilanne tapaa kuitenkin ”korjautua”, koska pääoman kasautuminen reagoi palkkojen nousuun. Mikäli työn kysyntä ylittää tarjonnan ja palkat nousevat, lisäarvon määrä vähenee, mikä heikentää investointeja ja sitä kautta työvoiman kysyntää.

Pääoman kasautuminen (eli akkumulaatio) on jatkuva prosessi, jossa jokainen kasautuminen tulee uuden kasautumisen välineeksi. Yhteiskunnallisen pääoman lisääntyminen on tulosta useiden yksityispääomien lisääntymisestä: alkuperäisistä pääomista irtaantuu istukkaita, jotka toimivat uusina itsenäisinä pääomina. Kierto näkyy muun muassa kapitalistiperheiden jatkuvana rikastumisena. Näin kapitalistien määrää lisääntyy ja pääoma keskittyy (eli konsentroituu) kapitalistiluokan käsiin. Varsinaista yhteenkokoutumista (eli sentralisaatiota) on se, että yhden pääoma paisuu toisaalla yhden suureksi kasaksi toisten kustannuksella.

Pääoman yhteenkokoutuminen johtuu pääasiassa siitä, että tavaroiden hintoja halvennetaan, jolloin suuremmat pääomat tuhoavat pienemmät. Skaalaetu johtaa aloituspääoman kasvuun, ja näin pienet pääomat eivät voi kilpailla isojen kanssa. Lisäksi pääoman yhteenkokoutumiseen vaikuttaa luotto. Mikäli jokin yritys haluaa esimerkiksi ostaa toisen yrityksen, lainarahalla se onnistuu. Myös osakeyhtiöt ovat kokoutumisen yhteistoiminnallisia mekanismeja, poiketen aiemmin esitellyistä väkivaltaisista mekanismeista.

Kasautuminen on hidas menetelmä verrattuna yhteenkokoutumiseen. Yhteenkokoutuminen lisää ja jouduttaa kasautumisen vaikutuksia, laajentaen ja jouduttaen samalla pääoman teknisessä kokoonpanossa kumouksia, jotka lisäävät pääoman pysyvää osaa sen vaihtelevan osan kustannuksella.

Kapitalistinen kasautuminen tuottaa laajuutensa nähden liian suuren, eli tarpeettoman liikatyöväestön. Liikatyöväestöstä syntyy teollisuuden vara-armeija, joka on alati valmista ihmisaineistoa riistettäväksi. Tuotantovälineiden lisääntyessä välineet tulevat vähenevässä määrin työläisen työllistämisvälineiksi, jolloin osa työväestöstä jää jatkuvasti työttömiksi.

Jokainen työläinen kuuluu tähän suhteelliseen liikaväestöön ollessaan puolittain tai kokonaan työttömänä. Suhteellista liikaväestöä esiintyy kolmessa muodossa; juokseva, piilevä ja patoutuva.

Juokseva liikaväestö muodostuu uudenaikaisissa teollisuuden keskuksissa, joissa työläisiä karkotetaan töistä ja vedetään takaisin töihin tarpeen mukaan. Työläisistä on puutetta, vaikka samaan aikaan tuhansia ihmisiä on työttömänä työnjaon kahlitessa heitä tiettyyn liikealaan.

Piilevä liikaväestö pyrkii maalta kaupunkeihin työn perässä, kun kapitalistisen tuotanto syrjäyttää heidät maanviljelyksestä.

Patoutuva liikaväestö muodostuu siitä työarmeijan osasta, jonka työssäolo on kokonaisuutena epäsäännöllistä. Se tarjoaa pääomalle tyhjentymättömän säiliön käytettävissä olevaa työvoimaa.

Marx käyttää pauperismi-termiä kuvaamaan liikaväestön äärimmäisimmässä köyhyydessä ja kurjuudessa elävää osaa. Tähän kuuluvat työkykyiset, orvot ja köyhäinhoitolaisten lapset sekä rappiolle joutuneet, ryysyläiset ja työkyvyttömät.

Pauperismi kuuluu kapitalistisen tuotannon tuottamattomiin kuluihin, jotka kuitenkin pääoma osaa suurimmaksi osaksi vierittää omilta hartioiltaan työväenluokan ja pikkuporvariston niskoille. Pauperismi liittyy kapitalistisen kasautumisen yleiseen lakiin, jota määrittää teollisuuden vara-armeijan suhteellinen suuruus, joka lisääntyy rinnan rikkauden tekijöiden kanssa. Mitä suurempi vara-armeija on työläisarmeijaan verraten, sitä suurempi on se pysyvä liikaväestö, jonka kurjuus on suoraan verrannollinen työarmeijan työrasitukseen.

Pääoman voimakkaampi kasautuminen ja keskittyminen heikentää sekä kasvavan proletariaatin, että proletariaatin ulkopuolelle jäävän pauperismista kärsivän kansanosan, elinolosuhteita. Kuten edellä on todettu, kaikki kasautumisen edellytyksenä olevan lisäarvon tuottamismekanismit ovat lopulta palautettavissa yksittäisen työläisen lisätyön kasvattamiseen työläisen terveyden, taitavuuden ja talouden kustannuksella. Pääoman kasautuminen sekä laajentaa että syventää tätä vaikutusta siten, että yhä suurempi osa väestöstä on yhä totaalisemmassa riippuvuussuhteessa kapitalistiin. Jaan Marxin kappaleessa esittelemät vaikutusmekanismit 1) palkan ostovoiman heikkenemiseen, 2) vaikutuksiin yksityiselämään ja 3) maatalouden ja teollisuustuotannon välisen dynamiikan muutoksiin.

Marxin keskeinen teesi on, että vastoin hänen vulgaariksi kutsumansa taloustieteen yleisiä oppeja, kansakunnan kasvava varallisuus ei rikastuta kaikkia kansankerroksia. Päinvastoin: Marxin mukaan työläisen aseman heikentyminen on edellytys pääoman kasvavalle kasautumiselle. Vaikutusmekanismi leikkaa läpi koko työväenluokan riippumatta siitä, miten hyvä- tai huono-osainen työläinen on: pula-ajat eli lama murentaa myös paremmin toimeentulevien elintason, kun elintasoa ylläpitävää työtä ei ole tarjolla.

Marx todistaa ajatuksensa esittelemällä 1800-luvun lopun talouskasvun vaikutuksia Englannissa. Maan verotettava omaisuus kasvoi 1850-luvulta 1860-luvulle kahdeksassa vuodessa 20 prosenttia. Sen lisäksi, että lisäarvon tuottanut työväenluokka jää kasvaneesta rikkaudesta osattomaksi, se ei hyödy myöskään osalla teollisuudenaloilla toteutetuista palkankorotuksista. Marx todistaa, että palkan ostovoima ei huimasta talouskasvusta huolimatta parantunut, sillä elintarvikkeiden hinta kohosi palkkoja kiihkeämmin. Aikalaistutkimuksessa osoitettiinkin sekä tehdas- että maataloustyöläisten kärsivän vakavista puutostiloista ja näkevän jopa nälkää.

Syventynyt riippuvuussuhde ulottaakin epäinhimillisyyden työpaikoilta työläisten yksityiselämään. Vaihtoehtoiset itsensä elättämisen muodot kitaansa nielaiseva kasautunut ja keskittynyt pääoma pakottaa työväestön tyytymään siihen vähään, mitä kapitalisti työläisestä on valmis maksamaan: heikkolaatuisen ravinnon lisäksi  pääoman tarpeiden sanelemaan asuinsijaan. Pääoman keskittymistä peilaava tuotantovälineiden paikallinen yhteenkokoontuminen heijastuu hallitsemattomaan kaupungistumiseen, jossa työläisten asuinalueet rakennettaan tehtaiden ympärille mahdollisimman edullisesti – siis slummiutumiseen.

Minimikuluihin pyrkiminen johti sekä epäinhimilliseen asumistiheyteen että alkeellistenkin asumismukavuuksien puuttumiseen. Tämä loi otolliset olosuhteet kulkutautien leviämiselle. Ajan suurkaupungeissa työläiskortteleita laajemmalle levinnyt terveysuhka johti paniikissa säädettyihin parlamenttilakeihin ja niitä soveltavien terveyspoliisien määräyksiin asuinalueiden purkamisesta. Lyhytkatseisuudella oli katastrofaaliset seuraukset: kodeistaan häädetty kurjalisto ja paremmin toimeentulleet pikkukauppiaat joutuivat yhä kasvaneiden asumiskustannusten myötä todellisuudessa ahtautumaan yhä pienempiin asuintiloihin. Työläisasumista ajoi ahtaalle myös pääoman kasautumisen mahdollistama kaupunkirakentaminen, jossa kaupunkeja kehitettiin porvarillista elämäntapaa varten. Tilannetta pahensi pääoman toimintalogiikkaan erottamattomasti kuuluva työvoiman tarpeen voimakas suhdannevaihtelu, joka johti aalloittain kasvavaan asunnontarpeeseen.

Keskittymisen logiikka levisi kaupunkien suurteollisuudesta myös maatalouteen. Tilat kasvoivat ja tieteen mullistusten ansiosta niiden toiminta tehostui, eli Marxin sanoin tehty työ voimaperäistyi. Maatalouden pääomavaltaistuminen vähensi työvoiman tarvetta, mikä tuotannon näkökulmasta katsottuna johti maatalouden liikaväestöön. Viljalakien kumoaminen aloitti vapaakaupan aikakauden, mikä yhdessä kasvaneen kysynnän kanssa synnytti satumaista voittoa. Voitto ei kuitenkaan valunut maatyömiesten ansioihin, jotka 1700-luvun lopussa olivat suhteellisesti huonommat kuin aiemmin.

Viljalakien kumoaminen ilmentää pääoman ydindogmeja. Ensinnäkin luokkakonflikti on aina läsnäoleva, vaikka eri muotoja saava ja voimasuhteiltaan ajassa muuttuva. Protektionistiset viljalait kumotakseen teollisuuskapitalistit liittoutuivat proletariaatin kanssa luvaten tiukempaa työaikalainsäädäntöä ja edullisempia elintarvikkeita. Vaikka niin maatyömiesten kuin tehdastyöläisten asema näyttikin hetken valoisammalta kapitalistien kiistellessä keskenään, ei riistetyn asema todellisuudessa parantunut. Toiseksi, kapitalistit pyrkivät aina kasvattamaan lisäarvoa. Halvemmat elintarvikkeet pienentävät työn arvoa, mikä mahdollistaa myös työn hinnan laskemisen. Kolmanneksi, kapitalistit kilpailevat toisiaan vastaan. Pääoman kasautuminen tarkoittaa mahdollisuutta entistä suurempiin voittoihin, joista kukin kapitalisti pyrkii saamaan mahdollisimman suuren osan itselleen. Tässä kilpailussa liittoumat voidaan rakentaa aina sen mukaan, mikä parhaiten edistää tuota voittojen maksimoinnin pyrkimystä. Keskittyminen tarkoittaa, että suurimmat kapitalistit syövät kilpailussa heikommin pärjäävät.