5. Luvut 8–9
8.1-8.4
Luvussa 8.1 Työpäivän rajat, Marx jakaa työpäivään käytetyn ajan välttämättömään työaikaan ja lisätyöhön. Välttämätön työaika kattaa työvoiman uusintamiskustannuksen eli työläisen elämisen edellytyksien kustannukset. Jos työvoiman uusintaminen kestäisi esimerkiksi kuusi tuntia, kaikki yli kuuden tunnin tehty työ olisi lisätyötä, josta syntyy lisäarvo.
Kapitalistinen tuotantotapa tavoittelee lisäarvoa, joten tässä esimerkissä työntekijän alle kuuden tunnin työpäivä ei ole kapitalistille kannattava. Sen sijaan työpäivää kannattaa pidentää niin paljon kuin mahdollista, jotta lisätöistä saatua lisäarvoa kertyy mahdollisimman paljon. Työpäivän pidennyksellä on kuitenkin yläraja. Työntekijän on nukuttava, levättävä ja tyydytettävä muita fyysisiä, henkisiä ja yhteiskunnallisia tarpeita. Työntekijä ei toisin sanoen voi käyttää 24 tuntia päivässä työntekoon.
Luvussa 8.2 Lisätyön sudennälkä. Tehtailija ja pajari, Marx toteaa, että vaihtoarvon nälkä on jo ennen kapitalistisen tuotantomuodon valtakautta aiheuttanut työläisten kaltoinkohtelua. Marx katsoo kuitenkin, että pääoma kahmii lisätyötä ennennäkemättömän ahnaasti.
Esimerkiksi verotyöjärjestelmässä vuosi jaettiin työläisen itselleen tekemiin työpäiviin ja sen lisäksi valtaapitävien tiluksilla tehtävään työhön. Marx esittää esimerkin Tonavan ruhtinaskunnasta, missä talonpoika suoritti lisätyön vallitsevalle luokalle herrastilalla. Tällaisia verotyöpäiviä esimerkissä kertyi 56 kappaletta ja Marx laski tässä riistoasteeksi yli 60%.
Englannissa vuonna 1850 julistettu ‘Factory Acts’ luotiin hillitsemään lisätyön sudennälkää. Säädöksen mukaan viikossa sai tehdä kuusi, keskimäärin 10 tunnin työpäivää. Tämän sallitun työajan lisäksi määrättiin lakisääteiset ruokailu- ja lepoajat. Kuitenkin kapitalistit saivat kasvatettua lisätyötä monin keinoin, kuten työntekijöiden ruoka- ja lepoajoista leikkaamalla. Vaikka lainvalvojien oli määrä pitää huolta siitä, että työajan sääntelyä noudatettiin, kapitalistit vaikeuttivat näiden työskentelyä.
Luku 8.3 kertoo, kuinka Englannissa lain säädöksistä huolimatta löytyi teollisuudenhaaroja, joissa lisätyön sudennälkä näyttäytyi rajuna riistona. Riiston seurauksena ilmeni myös vakavia sairauksia ja kuolemia.
Kreivikunnan rauhantuomari herra Broughton kuvasi Nottinghamin pitsiteollisuutta ‘rajattoman orjuuden järjestelmäksi.’ Savenvaluteollisuudessa käytettiin paljon lapsityövoimaa ja useat lääkärit totesivat alan työntekijöillä vakavia työn aiheuttamia sairauksia ja kuolemantapauksia. Lääkäri Charles Parsons totesi tärkeimmäksi tautien syyksi pitkät työtunnit.
Ylityön seurauksena havaittiin ruoka- ja juoma-aineiden väärentelyä ja suuri rautatieonnettomuus, jossa syytetyt puolustautuivat syyttämällä ylityötä keskittymiskyvyn herpaantumisesta. Marx ottaa esimerkeiksi vielä Mary Anne Walkleyn tapauksen, missä kyseinen ompelija todettiin kuolleeksi pelkästä liikarasituksesta, sekä karkeissepät, jotka kuolivat suhteessa 31:1000 vuodessa, mikä oli 11 kuolemaa enemmän kuin miesten keskikuolleisuus.
Luku 8.4 Päivä- ja yötyö. Vuorottelujärjestelmä. Luvussa kapitalistisen tuotannon tavoitteeksi kuvataan vuorokaudessa 24 tunnin aikainen työn anastaminen. Samaa työvoimaa ei kuitenkaan pysty kuluttamaan 24 tuntia, joten on vuoroteltava päivä- ja yötyövuorojen välillä. Vuorottelujärjestelmää perusteltiin kapitalistien toimesta mm. sillä, että se tehostaa pysyvän pääoman käyttöä, kun koneita ei tarvitse sulkea ja käynnistää jatkuvasti uudestaan vaan ne voitiin pitää kokoajan käynnissä. Ympärivuorokautinen tuotantoprosessi edesauttoi kuitenkin myös riistoa. Tehtaantarkastajien oli esimerkiksi sen vuoksi vaikeaa valvoa työläisten työaikaa.
Marxin kokonaisvisio absoluuttisen lisäarvon tuotannosta on, että kapitalistinen tuotantoprosessi ikään kuin vampyyrimaisesti kuluttaa työntekijöiden elämää ja muuntaa sen lisäarvoksi työpäivän pidentämisen kautta.
8.5 ja 8.6
Tässä osuudessa Marx kuvaa pääoman kerryttämisen ja työpäivän pituuden välistä suhdetta. Hän hyödyntää historiallisia kuvauksia 1300–1800-lukujen englantilaisten työläisten oloista ja työpäivän pituudesta käydystä aikalaiskeskustelusta. Keskiöön nousee erityisesti hallitsevan luokan (etenkin kapitalistit, tehtailijat) ja työväenluokan välinen valtakamppailu.
Kapitalistisessa tuotantomenetelmässä työpäivä merkitsee pääoman näkökulmasta 24-tuntista päivää, josta vähennetään aivan pakollisen levon osuus. Pääoma siis pyrkii käyttämään ostamaansa työvoimaa mahdollisimman perinpohjaisesti. Työläiset kuitenkin tapaavat vastustaa työpäivän pidentämistä vaihtelevalla menestyksellä. Tästä seuraa ikään kuin aaltomaista liikettä, jossa pääoma on välillä enemmän, välillä vähemmän niskan päällä.
Pääoma saavuttaa päämääränsä työntekijöiden eliniän kustannuksella. Tämä heijastuu suoraan tuottojen lisääntymiseen tietyllä ajanjaksolla. Kun työvoima kulutetaan loppuun nopeasti, joudutaan se korvaamaan uudella työvoimalla. Pääoma ratkaisee työvoimapulaan liittyvän ongelman etsimällä työvoimaa uusista paikoista – liikaväestöstä, köyhälistöstä, lapsista, nuorista ja naisista. Näiden reservien löydyttyä alkoi entistä julmempi työläisten riisto ja työläisten eliniän ennuste pieneni entisestään. Erityisesti lapsityövoiman käytöllä oli vakavia seurauksia monien alueiden väestöjen terveydentilan romahtamiseen.
Pääoma ei välitä työmiehen terveydentilasta, ellei yhteiskunta sitä siihen pakota. Vaikka ”kuolettunut” työvoima pystytään korvaamaan aina uudella, ilmenee sama elinvoimaisuuden heikkeneminen myös näissä uusissa työläisissä.
Taistelut normaalityöpäivän pituudesta Marx jakaa kahteen aikakauteen: 1300–1700-lukujen säännöksiin, jotka pidensivät työaikaa ja vuosien 1833–1864 lainsäädäntöihin, jotka rajoittivat sitä. Kahtiajaosta huolimatta ei työntekijöiden asema parantunut yksiselitteisesti 1800-luvun jälkeen. Esimerkiksi suhtautuminen lasten, nuorten ja naisten työaikojen rajoittamiseen oli jatkuvassa muutoksessa riippuen teollisuuden kulloisestakin työllisyystilanteesta.
Vasta vuoden 1833 puuvilla-, villa-, pellava- ja silkkitehtaita koskeva laki asetti ensimmäisiä konkreettisia rajoituksia lasten ja nuorten työtunneille. Ammattientarkastajien raportit osoittivat kuitenkin lain valvonnan olevan lähes mahdotonta ja tehtaissa esiintyi paljon väärinkäytöksiä. Lakeja kierrettiin esimerkiksi relais-järjestelmällä (engl. system of relays) eli työläisten vuorotteluun perustuvalla järjestelyllä, joka oli tapa hyödyntää lasten työvoimaa rajoituksista huolimatta. Yksi lapsi aamuvuorossa, toinen iltavuorossa – pääoman ongelma ratkaistu!
Työlainsäädäntöön kohdistuvat parannukset ovat pitkäaikaisen luokkataistelun tulosta. Työväki asettautui relais-järjestelmän kaltaisia järjestelyjä vastaan, mikä lisäsi painetta säätää lisälakeja, jotka toivat työaikojen rajoitusten piiriin myös täysikäiset naiset. Osa tehtailijoista ei myöskään uskaltanut vastustaa lakimuutoksia, koska tarvitsivat työläisten tukea muun muassa viljalakien poistamiseksi.
Pääoma pyrkii aina löytämään tavat kiertää sille haitallisia lakeja, jotta lisäarvon tuottaminen mahdollistuisi – ”työvoiman yhtäläinen riistäminen on pääoman ensimmäinen ihmisoikeus”. Kun työpäivä lyhentyi tunti tunnilta lakien kautta, vastasivat tehtailijat ongelmaan toimeenpanemalla palkanalennuksia, jolloin työn välttämättömän ja lisäarvoa tuottavan osuuden sopiva suhde säilyi. Kun nuorten ja naisten työllistäminen osoittautui lainsäädännön vuoksi tehottomaksi, heitä irtisanottiin ja pulaa paikattiin työmiesten yötyöllä. Työväkeä uhkasi vaihtoehdottomuus – joko he joutuivat paikkaamaan palkanalennuksia lisäämällä työtuntejaan tai heidän toimeentulonsa olisi uhattuna.