Blogi: Aineistonkeruumatka Etelä-Italiaan 10.–20.11.2025

Marraskuussa teimme koko projektin voimin pitkään suunnitteilla olleen aineistonkeruumatkan Etelä-Italiaan. Matkan tarkoituksena oli tavata projektin yhteistyökumppaneita, päästä käsiksi tutkimuksemme kannalta tärkeisiin alkuperäisaineistoihin sekä tutustua Etelä-Italian rikkaaseen keskiaikaiseen kulttuurihistoriaan. Tässä blogissa kerromme reissumme vaiheista ja löydöistä – tervetuloa mukaan matkalle!

Matka Roomaan ja seminaari Villa Lantessa

Marraskuun 10. päivänä kokoonnuimme Helsinki-Vantaan lentokentälle ja suuntasimme iltalennolla kohti Roomaa. Kentältä vuokrasimme auton, joka tulisi tarpeeseen matkallamme vuoristoiseen Etelä-Italiaan, ja pääsimme onnellisesti perille ikuiseen kaupunkiin. Pitkän matkapäivän päätteeksi tapasimme vielä Nedin ja Jonahin, jotka olivat saapuneet kaupunkiin jo muutamaa päivää aiemmin. Ned Schoolman, projektimme yhteistyökumppani Yhdysvalloista, vieraili luonamme Suomessa keväällä, ja nyt hän toi matkalle mukanaan ohjattavansa Jonah Bibon. Näin koko matkaseurueemme oli koossa!

Heti seuraavana päivänä koitti yksi matkan keskeisistä etapeista, kun pidimme Suomen Rooman-instituutissa seminaarin yhdessä Italiassa toimivien yhteistyötahojemme kanssa. Seminaarin puhujina olivat projektimme jäsenten lisäksi Valeria Beolchini (Escuela Española de Historia y Arqueología en Roma), Chiara Paniccia (Ministero della Cultura), Caroline Goodson (American Academy in Rome), sekä Suomen Rooman-instituutin johtaja Ria Berg. Seminaarin aihe, Concepts and Uses on Nature in Premodern Italy, innosti osallistujia tarkastelemaan ihmisen ja luonnon suhdetta monipuolisesti, antiikin käsityksistä aina sydänkeskiajan kulttuurisiin ilmiöihin. Eri tieteenalojen ja aikakausien näkökulmat resonoivat keskenään ja loivat kokonaisuuden, joka valaisi luonnon ja ympäristön kulttuurisia merkityksiä sekä jatkuvuuden että muutoksen kannalta läpi vuosisatojen

Lämmin kiitos Suomen Rooman-instituutille erinomaisista järjestelyistä ja vieraanvaraisuudesta! Seminaarin ohjelma löytyy Esitelmät ja puheenvuorot -sivulta.

Lähtö etelään

Heti seminaarin jälkeen ajoimme etelään Fiuggiin ja suuntasimme seuraavana aamuna Anagniin, joka oli keskiajalla yksi paavillisen vallan tärkeimmistä keskuksista sekä strateginen etappi Rooman ja Montecassinon välillä. Kaupunki toimi myös laajojen ympäröivien maatalous- ja metsämaiden hallinnollisena solmukohtana ja oli siten keskeisessä asemassa, kun päätettiin metsien käytöstä ja raivauksesta sekä uuden asutuksen ja viljelyn edellytyksistä, toisin sanoen seudun keskiaikaisen kulttuurimaiseman muotoutumisesta.

Anagnin poliittinen merkitys kiteytyy dramaattisesti vuoteen 1303. Tuolloin Giacomo Sciarra Colonna, paavin teokraattista ylivaltaa vastustaneen sotajoukon komentaja, valtasi kaupungin ja löi paavi Bonifatius VIII:tta kasvoille tämän omassa palatsissa. Ele oli kirjaimellisesti isku vasten kirkkovaltiota, symbolinen taitekohta, joka käynnisti paavien poliittisen vallan rappeutumisen. Loisto ei enää palannut. Vain muutamaa vuotta myöhemmin paavit siirtyivät Avignoniin, mikä sinetöi aikakauden päättymisen ja vallan rakenteellisen muutoksen.

Meitä kiinnosti Anagnissa erityisesti tuomiokirkon krypta, jonka 1100–1200-lukujen freskot kuuluvat Euroopan parhaiten säilyneisiin. Ne eivät ole vain visuaalisesti vaikuttavia, vaan kertovat myös siitä, miten tieteelliset, lääketieteelliset ja luonnonfilosofiset tekstit siivilöityivät sydänkeskiajan kirkolliseen kulttuuriin – samaan ajattelumaailmaan, jonka puitteissa Etelä-Italian metsänraivauksen ideologinen oikeutus ja hengellinen viitekehys muotoutuivat. Kryptasta löytyy myös yksi varhaisimmista Thomas Becketin kuvauksista, joka tuo tärkeän lisän projektimme tutkimukseen pyhimyskalentereista ja kulttien leviämisestä Etelä-Italiassa.

Vielä samana iltapäivänä suuntasimme Trisultin luostariin, jonka benediktiinimunkki Dominicus Soralainen (n. 960–1032) perusti vuoden 996 tienoilla. Dominicus oli huomattava askeettinen auktoriteetti ja yksi Keski-Italian reformaatioliikkeen suunnannäyttäjistä: hän perusti useita luostareita syrjäisten metsien keskelle ja toimi niiden hengellisenä isänä. Paikalliset aatelissuvut hyödynsivät hänen karismaansa ja pyhyyden mainettaan legitimoidakseen metsien haltuunoton ja uudisasutuksen laajenemisen. Trisulti oli yksi näistä keskuksista: Dominicus saapui paikalle aluksi erakoksi, mutta seuraajiensa pyynnöstä hän perusti lopulta luostarin ja johti sitä lähes viisitoista vuotta.

Saapuminen Montecassinoon

Trisultista ajoimme Cassinon kaupunkiin yöksi, ja seuraavana päivänä oli viimein aika kivuta Cassinon vuoren huipulle tutustumaan maisemaa suvereenisti hallitsevaan Montecassinon luostariin – tutkimusprojektimme keskeiseen kohteeseen. Montecassino oli keskiajalla paitsi alueellisen metsänraivauksen primus motor myös merkittävä kirjallinen keskus. Siellä laadittiin ja kopioitiin luonnosta, metsistä ja maankäytöstä kertovia tekstejä, jotka valottivat luostarin suhdetta ympäröiviin maa-alueisiin ja sen roolia maiseman muokkaajana.

Paavi Gregorius I (n. 540–604) kertoo Benedictus Nursialaisen (n. 480–543) elämäkerrassa, että vuoren huipulla oli ennen luostaria Apollon temppeli ja sitä ympäröivä pyhä lehto. Benedictuksen kerrotaan hävittäneen temppelin ja kaataneen lehdon puut. Ajaessamme aamulla serpentiinitietä ylös oli helppo ymmärtää, miksi paikka on vuosisatojen ajan nähty sekä hengellisen vallan näyttämönä että maisemaa määrittävänä maamerkkinä – olimme kuin pilvien yläpuolella.

Benedictuksen perustamasta alkuperäisestä luostarista ei kuitenkaan ole säilynyt mitään. Se hylättiin ensin langobardien hyökätessä 500-luvun lopulla ja toistamiseen vuonna 883 muslimijoukkojen uhatessa. Vuoden 1349 maanjäristys tuhosi keskiaikaisen luostarikompleksin, ja viimeinen lähes täydellinen hävitys tapahtui vuonna 1944 liittoutuneiden pommituksissa. Nykyinen luostari on sodanjälkeinen rekonstruktio, joka jäljittelee pommituksia edeltänyttä, barokkivaikutteista rakennusta.

Luostariin tutustumisen jälkeen lounastimme S. Maria in Albanetan, Montecassinon raunioituneen alaluostarin vieressä. Iltapäivän tavoitteena oli lähteä Albanetalta käsin etsimään viereiseltä huipulta jälkiä erakkoloista, joita Montecassinon huippuaikoina alueella oli useampia. Etsintä jäi auringon laskiessa lopulta kesken, mutta patikointi ja kulkeminen cassinolaisten munkkien jalanjäljissä metsäisiä rinteitä pitkin oli silti antoisa kokemus.

Varhaiskeskiaikaista luostariloistetta

Viidentenä matkapäivänä vierailimme kahdessa kohteessa: S. Vincenzo al Volturnon luostarin arkeologisella alueella sekä S. Angelo in Formis -kirkossa Capuan läheisyydessä. S. Vincenzo al Volturno oli karolingiajalla, 700–800-luvuilla, yksi Italian mahtavimmista luostareista. Luostari tuhoutui kuitenkin muslimien hyökkäyksessä vuonna 881, minkä jälkeen alkuperäinen alue hylättiin pitkäksi aikaa. 

Tutkimushankkeemme kannalta S. Vincenzon merkitys ei rajoitu sen karolingiaikaiseen kukoistukseen. Sydänkeskiajalla se oli Montecassinon ohella keskeinen toimija Rooman eteläpuolisten alueiden maanraivauksessa ja incastellamentossa eli uusien, linnoitettujen asutuskeskusten perustamisessa. Luostari oli näin olennainen osa prosessia, jossa metsien peittämät alueet otettiin järjestelmällisesti hallintaan, asutettiin ja kytkettiin osaksi uusia taloudellisia ja hallinnollisia rakenteita.

Iltapäivällä matkustimme – S. Vincenzon tuhon jälkeen paenneiden munkkien jalanjäljissä – Capuan alueelle, jossa kohteenamme oli Tifata-vuoren rinteellä sijaitseva S. Angelo in Formis -kirkko. Kirkon rakennutti Montecassinon kulta-ajan apotti Desiderius (apottina 1058–1087), ja siellä on säilynyt poikkeuksellisen laaja ja eheä raamatullinen maalaussykli, joka kulkee kirkon pää- ja sivulaivoja pitkin ja huipentuu sisääntuloseinällä monumentaaliseen tuomionpäivän kuvaukseen.

Angelo in Formis on ainutlaatuinen siksi, että se on käytännössä ainoa laajasti säilynyt esimerkki cassinolaisesta sydänkeskiaikaisesta kuvataiteesta, joka aikanaan levisi laajalle Etelä-Italiaan Montecassinon vaikutuspiirissä. Samalla se on yksi Euroopan parhaiten säilyneistä romaanisista maalauskokonaisuuksista. Sen kuvat olivat osa sitä visuaalista ja hengellistä kulttuuria, jonka Montecassinon alaluostarien kirkot välittivät alueelle ja jonka kautta luostarin vaikutus ulottui myös maisemaan ja asutukseen.

Kiertomatka Cassinon ympäristössä

Viimeisen Nedin ja Jonahin kanssa vietetyn matkapäivän käytimme kiertomatkaan Montecassinon ympäristössä. Ensimmäinen etappi oli Valleluce, jonne Calabriassa syntynyt munkki Nilos (n. 910–1005) perusti kreikkalais-bysanttilaisen luostarin Montecassinon apotti Aligernon myöntämälle maalle vuonna 979. Nilos on tutkimusprojektillemme keskeinen hahmo, sillä hänen toimintansa tarjoaa konkreettisen esimerkin kreikkalais-bysanttilaisen ja latinalaisen kulttuurin vuorovaikutuksesta Etelä-Italiassa sydänkeskiajalla. Vallelucesta hän siirtyi Grottaferrataan Rooman liepeille, jonne perusti yhteisönsä. Projektissamme Anni keskittyy erityisesti Grottaferratan panokseen metsien raivaukseen ja metsistä puhumiseen.

Vallelucesta jatkoimme Castello di Vicalviin, linnavuorelle, joka siirtyi Montecassinon omistukseen 1000-luvun alussa, sekä Dominicus Soralaisen hautakirkkoon. Päivän viimeinen kohde oli Casamarin sisterssiläisluostari, joka edustaa myöhempää, mutta samaan alueelliseen maankäytön ja luostarilaajentumisen jatkumoon kuuluvaa kehitystä. Kiertomatka havainnollisti konkreettisesti sitä, miten luostarien, linnoitettujen keskusten ja erakkoyhteisöjen verkosto muokkasi Etelä-Italian maisemaa, maankäyttöä ja vallan rakenteita sydänkeskiajalla. Illalla hyvästelimme Nedin ja Jonahin, jotka jatkoivat matkaansa takaisin Yhdysvaltoihin.

Pistäytyminen Salernossa ja arkistotyö Montecassinossa ja Grottaferratassa

Sunnuntain vietimme Salernossa Constantinus Africanuksen (k. 1000-luvun lopulla) jalanjäljissä – hahmon, jota ryhmästämme Outi on tutkinut väitöskirjassaan. Pohjois-Afrikasta kotoisin ollut Constantinus saapui Salernoon 1070-luvulla ja vaikutti ratkaisevasti kaupungin asemaan lääketieteellisen tiedon keskuksena. Hänen arabiankielisiin lähteisiin pohjautuva teoksensa Pantegni, jonka hän käänsi ja kokosi latinaksi, mullisti läntisen lääketieteen käsitteistöä ja ajattelutapoja. Elämänsä viimeiset vuosikymmenet Constantinus vietti munkkina Montecassinossa, missä hän käänsi noin kolmekymmentä lääketieteellistä teosta arabiasta latinaksi. Hänen uransa on osa sitä laajempaa kulttuurista ja tieteellistä kukoistusta, jonka puitteissa Montecassinossa muotoutuivat myös uudet tavat puhua luonnosta, metsistä ja niiden hallinnasta.

Salernosta Anni jatkoi junalla Grottaferrataan, ja me muut palasimme Cassinoon. Seuraavalla viikolla alkoi matkan keskeisin aineistonkeruuvaihe: kolmen päivän arkistotyö luostareissa. Teemu ja Jutta työskentelivät cassinolaisen pyhimyskalenterien parissa, joiden käsikirjoituksia ei ole kattavasti digitoitu tai editoitu. He kirjoittavat yhdessä Nedin kanssa artikkelia erakkopyhimysten kulttien leviämisen yhteydestä metsänraivaukseen. Outi puolestaan tutki Montecassinon arkistossa Petrus Damianin kirjekokoelman käsikirjoituksia, erityisesti kirjeitä, joissa metsää ja erämaata koskeva puhe kytkeytyy luostarin hengellisiin, moraalisiin ja hallinnollisiin tavoitteisiin.

Viimeisenä päivänä ajoimme Cassinosta Grottaferrataan noutamaan Annin ja tutustumaan itse luostariin. Onneksemme myös luostarin hieno museo oli avoinna. Grottaferratan luostari on yhä toiminnassa ja ainoa säilynyt esimerkki Etelä-Italian bysanttilaisesta luostariperinteestä. Se on ainutlaatuinen siksi, että se on keskiajalta lähtien ollut suoraan paavin alainen ja samalla säilyttänyt bysanttilaisen riitin, johon on vuosisatojen kuluessa sekoittunut myös lännen vaikutteita. 

Grottaferratassa Anni työskenteli luostarin kirjastossa erityisesti kreikkalaisten käsikirjoitusten parissa ja tarkasteli, millä tavoin niissä rakentuu luonnon ja metsien läsnäolo. Lisäksi hän perehtyi lähteisiin, jotka valottavat luostarin maaomistuksia ja siten sen suhdetta ympäröivään maisemaan ja maankäyttöön. 

Iltapäivällä ajoimme takaisin Fiumicinon lentokentälle ja lensimme yötä vasten Suomeen. Aineistonkeruumatkamme oli kokonaisuutena erittäin onnistunut: seminaari vahvisti kansainvälisiä yhteistyöverkostoja, kenttäkäynnit syvensivät ymmärrystämme Etelä-Italian luostarimaisemista ja arkistotyö tarjosi keskeistä uutta aineistoa hankkeen jatkotutkimukselle. Matka muodosti näin vahvan perustan projektin seuraaville vaiheille.