Demokratiaseminaari 2.10.

Osallistuin Koneen säätiön demokratia-aiheisten tutkimushankkeiden yhteiseen seminaariin Helsingissä 2.10.2025. Raportoin tässä kirjoituksessa seminaarin parhaat palat.

Demokratiasta puhuttaessa ajatukset hakeutuvat yleensä ensin politiikkaan ja parlamentaariseen demokratiaan. Seminaarin ensimmäinen puhuja, dosentti Teemu Häkkinen Jyväskylän yliopistosta ja Laurea-ammattikorkeakoulusta tarkasteli sitä, miten Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan konsensusperiaate näyttäytyi demokratian näkökulmasta vuoden 2022 NATO-jäsenyyspäätöksen yhteydessä. Vuosikymmenten ajan Suomessa oli vallinnut konsensus, ettei puolustusliittoon liitytä, mutta Venäjän hyökkäyssodan myötä syntyi hetkessä uusi konsensus jäseneksi hakemisesta. Päätöksen puolesta ja sitä vastaan olevista seikoista ei käyty kovin laajaa keskustelua, mikä herätti tutkijat selvittämään demokratian tilaa Suomessa.

Tutkimusryhmä haastatteli 22 kansanedustajaa NATO-päätöksenteosta, rationaalisista ja tunneseikoista, mahdollisuudesta tasavertaiseen osallistumiseen ja päätöksentekoprosessista. Teoreettisena lähtökohtana tarkastelulle toimi deliberatiivinen eli puntaroiva demokratia, jossa korostetaan julkista argumentoivaa keskustelua ja tasavertaista osallistumista siihen. Suomessa eduskunta on se paikka, jossa keskustelu tapahtuu ja jossa ulko- ja turvallisuuspoliittiset päätökset tehdään.

Periaatteessa lähtökohdat olivat hyvät, sillä NATO-prosessi haluttiin parlamentaaristaa. Siten esimerkiksi naiset pääsivät osallistumaan ulko- ja turvallisuuspoliittiseen päätöksentekoon laajemmin, kun aiemmin turvallisuuspolitiikka oli miehinen pelikenttä. Deliberatiiviseen demokratiaan kuuluva keskustelu ja väittely oli siis mahdollista. Kuitenkaan kriittisten kantojen esittämiseen ei välttämättä ollut halua tai tilaa, sillä kansanedustajiin kohdistui varsinkin keltaisen lehdistön taholta painetta. Kriittisillä kannoilla oli siis haasteita tulla kuulluksi.

Vaikka konsensukseen perustuva politiikka voi rajoittaa kriittisten kantojen esiin tulemista, Häkkinen totesi, että se kuitenkin vahvistaa Suomen ääntä pienenä toimijana kansainvälisessä politiikassa. Ulkopoliittinen päätöksenteko ei myöskään aina ole konsensushakuista, vaan vain silloin, kun se koskee suoraan Suomen turvallisuutta. Esimerkiksi Palestiinan tunnustamisesta ei vallitse konsensus. Kokonaisuudessaan tutkimus arvio Suomen parlamentaarisen demokratian tilan varsin hyväksi.

Demokratiaa voi tarkastella myös tavallisen kansalaisen näkökulmasta: millaiset mahdollisuudet hänellä on osallistua päätöksentekoon? Väitöskirjatutkija Veikko Isotalo Helsingin yliopistosta esitteli Åsa von Schoulzin johtamaa tutkimushanketta, jossa kehitettiin Nuorten vaalikone vuoden 2024 europarlamenttivaaleihin. Vaalikoneet ovat tulleet yhä tärkeämmiksi. Kun vielä vuonna 2007 niitä käyttivät lähinnä poliittisesti valveutuneet, koulutetut nuoret aikuiset, nyt käyttäjäkunta on hyvin moninainen ja kattaa yli puolet äänioikeutetuista. Vaalikoneita perustellaan sillä, että ne lisäävät itse ilmoitettua äänestysaktiivisuutta ja lisäävät hieman tietämystä politiikasta ja puolueiden linjoista. Ne vaikuttavat äänestyspäätöksiin enemmän kuin esimerkiksi perheen tai ystävien suositukset. Erityisesti ne vaikuttavat kansalaisiin, jotka eivät ole poliittisesti kovin aktiivisia ja joilla ei ole vakituista puoluekantaa.

Vaikka nuoret ovat vaalikoneiden aktiivisimpia käyttäjiä, heidän äänestysaktiivisuutensa on alhainen. Tutkimuksissa on havaittu, että nuorilla on vaikeuksia ymmärtää vaalikoneiden väitteitä, mikä heikentää heidän pystyvyyden kokemustaan. Siksi tutkimushankkeessa kehitettiin yhdessä nuorten kanssa uusi vaalikone, joka perustuu videoihin ja lisätietojen tarjoamiseen. Vaalikone sai hyvää palautetta. Esimerkiksi europarlamentaarikko Ville Niinistö totesi sen vaalikoneista parhaaksi. Hanke on hyvä esimerkki siitä, että sen lisäksi että tutkijat tutkivat demokratiaa, he voivat konkreettisesti edistää sitä tutkimuksen pohjalta. Tämä on tärkeä lähtökohta myös Sanoja terveyden tekijöille -hankkeellemme.

Viimeinen, professori Jaana Parviaisen esitelmä lähestyi demokratian näkökulmasta yhteiskunnan digitalisaatiota. Hän esitti, että toisin kuin muissa poliittisissa kysymyksissä, teknologiapolitiikasta ei vaikuta olevan Suomessa erilaisia näkemyksiä ja linjauksia vaan yksi totuus. Voidaan puhua suorastaan teknototalitarismista. Toisekseen digitalisaatiota ohjaavat yksinomaan julkisen sektorin säästötarpeet eivätkä esimerkiksi kysymykset demokraattisesta osallistumisesta.

Parviaisen johtamassa hankkeessa Tampereen yliopistossa tutkitaan algoritmisia systeemejä ja verkkopalveluita hallintoprosesseissa siltä kannalta, miten ne vaikuttavat haavoittuvassa asemassa olevien kansalaisten kuten maahanmuuttaneiden tai mielenterveyden ongelmista kärsivien oikeuksiin. Automatisaatio hyödyttää useimpia kansalaisia, mutta aiheuttaa ongelmia haavoittuville ihmisille, joilla on monimutkaisia tai epätavallisia tilanteita, jolloin systeemit monimutkaistavat heidän elämäänsä. Lisäksi kaikki kansalaiset joutuvat ”maksamaan” hallinnollisten tehtävien automatisoinnista siten, että heiltä menee aikaa ja vaivaa systeemien opetteluun ja he joutuvat sietämään niihin liittyvää stressiä.

Systeemien etuna on tehokkuus, menojen vähentäminen, petosten estäminen ja kansalaisten tietojen kerääminen. Kääntöpuolena on tarkkailu ja dehumanisaatio, kun joitakin ihmisiä kohdellaan syntipukkeina ja rankaistaan palvelujen tarpeestaan. Uhkana on, etteivät haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset hahmotu enää täysivaltaisiksi kansalaisiksi. Tämä nakertaa demokratiaa ja synnyttää epäluottamusta hallintoa kohtaan: koetaan, ettei heikko valtio pysty pitämään huolta kansalaisista eikä takaamaan tasa-arvoa. Tällä tavoin demokratian perusta uhkaa rapautua.

Parviainen esitti, että ylioptimistinen usko teknologian kykyyn ratkaista ongelmia täytyy kyseenalaistaa, teknologian kehittäjien valta on tehtävä näkyväksi ja teknologiapolitiikasta on käytävä yhteiskunnallista keskustelua. Keskeisenä ratkaisuna on myös julkisen sektorin riittävän rahoituksen takaaminen, jotta teknologiapolitiikkaa eivät ohjaa vain säästötarpeet. Parviainen heitti ilmaan kysymyksen, miksei kehittämisen ohjenuoraksi voisi ottaa demokratian vaalimista.

Tämänkaltaisia teemoja pohditaan myös narratiivisen lääketieteen ja humanistis-yhteiskunnallisen terveystutkimuksen kentillä: miten sähköiset potilastietojärjestelmät vaikuttavat lääkärin rooliin ja tuleeko hänestä yhä enemmän vain osa koneistoa, jota ohjaa varsinkin Yhdysvalloissa uusliberalistinen voitontavoittelu. Suomessa vaikeasti käytettävät potilastietojärjestelmät ja varsinkin uusien järjestelmien käyttöönotto ovat herättäneet tyytymättömyyttä lääkäreissä ja muissa terveydenhuollon ammattilaisissa, minkä taustalla voidaan nähdä myös huolta terveydenhuollon teknologisoitumisesta.

Esitelmien jälkeen osallistuin pienryhmään, jossa pohdittiin demokratiaa yksittäisen kansalaisen osallistumisen ja toimijuuden kautta. Eri taustoista – tässä lähinnä eri tieteenaloilta ja eri yliopistoista – tulevien, erilaisia intressejä omaavien kansalaisten välinen väittely ja näkökantojen muotoilu on demokratian ydin. Oli innostavaa huomata eroja hyvin samankaltaisessa asemassa ja organisaatiossa toimivien kansalaisten näkemyksissä siitä, millainen osallistuminen on mahdollista ja toivottavaa demokratian kannalta ja mihin suuntaan demokratia Suomessa on menossa.

Sanoja terveyden tekijöille -hankkeessamme ajatellaan, että kielitaito, kulttuurinen kompetenssi ja kertomusosaaminen mahdollistavat sen, että sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset voivat olla vapaasti, hedelmällisesti ja tasa-arvoisesti vuorovaikutuksessa eri ihmis- ja ammattiryhmien kanssa. Kaunokirjallisuus toimii lukupiireissämme paitsi näiden taitojen harjoittelun alustana, myös tilana, jossa voimme hahmotella uusia suuntia ja ihanteita yhdessä. Sattuvasti demokratiaseminaari päättyikin nimenomaan kirjailija, tutkija Susanna Hastin monimediaperformanssiin uuden romaaninsa pohjalta.

Laura Karttunen