Puheen ja kielen kehityksen häiriöiden tunnistaminen

Monikielisten lasten kielihäiriöt

Lasten puheen ja kielen kehityksen häiriöt voivat näyttäytyä koulumaailmassa laaja-alaisina toimintakyvyn rajoitteina, eikä niiden tunnistaminen aina ole helppoa. Vaikka kehityksen seuranta painottuu Suomen neuvolajärjestelmän ansiosta alle kouluikäisiin lapsiin, ja puheterapeuttisella kuntoutuksella pyritään varhaiseen puuttumiseen ja ennaltaehkäisyyn, ei ole tavatonta, että näitä häiriöitä on havaittavissa vielä kouluikäistenkin lasten joukossa.

Jotta voitaisiin arvioida, onko lapsen kielellisissä vaikeuksissa kyse ympäröivän kielen (suomi) oppimisen haasteista vai kehityksellisestä kielihäiriöstä, tulisi aina selvittää lapsen äidinkielen taitotaso sekä suomen kielen altistuksen määrä. Mikäli lapsen äidinkielen taidot eivät ole kehittyneet ikäodotusten mukaisesti, on suositeltavaa ohjata lapsi puheterapeutin arvioon, vaikka suomen kielen altistuminen olisi ollut vähäistä (Käypähoito). Näiden tietojen keräämiseen vaaditaan monesti tiivistä yhteistyötä vanhempien kanssa, mahdollisesti tulkin avustuksella. Lapsen lähiympäristö voi myös ennakoida suomen kielen oppimisen haasteita vertailemalla suomea ja puhujan äidinkieltä (ks. KieliVertailu-työväline). Näiden seikkojen huomioiminen toimii ensiaskelina oikeanlaisen tuen piiriin ohjaamiselle. Myös lähisuvussa ilmenneet kielihäiriöt ja oppimisvaikeudet ovat kehityksellisen kielihäiriön riskitekijöitä, ja olisivat siksi tärkeitä selvittää lasta arvioitaessa.

Kaksi- tai monikielisyys ei ole kielihäiriölle altistava –eikä liioin siltä suojaava– tekijä. Suomen kielessä on moneen kieleen verrattuna monia haastavia äänteellisiä piirteitä, kuten vokaali /y/, joiden omaksuminen vaatii aikaa. Kuitenkin on pidettävä mielessä se tosiasia, että myös kaksi- tai monikielisellä lapsella kielelliset vaikeudet voivat selittyä kehityksellisellä kielihäiriöllä, jota ennen kouluikää on selitetty ainoastaan suomen kielen oppimisen haasteilla. Myös perheen kulttuurilliset tai historialliset tekijät voivat selittää sitä, että lapsen kielihäiriötä ei ole ennen kouluikää päästy toteamaan.

Paikallisen kielen omaksuminen auttaa lasta asettumaan uuteen kulttuuriin, minkä helpottamiseksi perhettä tulisi kannustaa lisäämään suomen kielen altistusta ja käyttöä koulun ulkopuolella kotona ja harrastuksissa. Tarkoituksenmukaista ei kuitenkaan ole sulkea lapsen ensi- tai kotikieltä pois, vaan pikemminkin kannustaa monikieliseksi kehittymisessä.

Puhemotoriikan harjoittelu

Harjoiteltavien äänteiden vakiintuminen puheeseen vaatii runsaita ja säännöllisiä toistoja, eikä harjoittelu voi siksi rajoittua vain puheterapiakäynteihin tai koululuokassa harjoitteluun. Harjoittelusta saa mielekkäämpää yhdistämällä oppiminen peleihin tai leikkeihin: esimerkiksi missä tahansa lautapelissä voidaan sopia, että harjoiteltavaa äännettä tai sanaa toistetaan aina nopan silmäluvun verran. Täten toistoja kertyy huomaamatta suuri määrä pienessä ajassa.

Nyrkkisääntönä äänteen omaksumiseen vaadittavista taidoista voidaan pitää seuraavanlaista hierarkiaa:

• Äänteen erottelu muista äänteistä kuulonvaraisesti onnistuu: esim. suomen monitäryinen /r/-äänne vs albanian yksitäryinen /r/-äänne
• Opitaan äänteen oikea tuottotapa ja -paikka: esim. suomen /r/ tuotetaan ylähammasvallilta siten, että ilmavirta saa aikaan kielen kärjen värähtelyn
• Opitaan tuottamaan yksittäinen äänne
• Äänteen tuotto tavuissa onnistuu: esim. /aar/ tai /raa/
• Äänteen tuotto sanoissa onnistuu
• Äänteen tuotto lauseissa onnistuu
• Äänteen tuotto pidemmässä kerronnassa onnistuu
• Äänne tuotetaan spontaanipuheessa.

Kouluikäisillä lapsilla oman puheen monitorointi, ja siten tietoisuus yksittäisistä äännevirheistä on yleensä jo melko hyvällä tasolla. Osalla motivaatio äännevirheiden korjaamiseen voi olla suuri, osa taas ei koe tätä tärkeänä. Siksi tärkeää onkin selvittää, miten vaikeana haasteena lapsi itse kokee ikätasosta poikkeavan artikulaation, ja voisiko artikulaatiota vahvistamalla parantaa esimerkiksi lapsen osallisuutta kouluarjessa.