Lasten kuunteleminen luo uskoa turvalliseen tulevaisuuteen

Lastuja Suomen historiasta -blogi 17.11.2022

Turussa kokoonnuttiin tärkeän teeman äärelle, kun Lapsuus tutkimuskohteena -seminaari pidettiin kampuksella marraskuun ensimmäisellä viikolla. Seminaari järjestettiin yhteistyössä ”Lasten ja nuorten arjen kokemukset köyhyydestä ja huono-osaisuudesta 1800-luvulta nykypäivään” -hankkeen ja Tampereen yliopiston Kokemuksen historian huippuyksikön (HEX) kanssa. HEX:istä paikalla olivat Eletty Hyvinvointivaltio -ryhmän tutkijat. Seminaarissa pohdittiin lapsia ja lapsuutta tutkimuskohteina erityisesti historian ja sosiaalitieteen näkökulmista aina 1800-luvun alusta nykypäivään saakka.

Marraskuun 20. päivä eli tämän viikon sunnuntaina vietetään kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää. Sitä edeltää Lapsen oikeuksien viikko, jonka tavoitteena on lisätä tietoisuutta Lapsen oikeuksien sopimuksesta ja edistää lasten oikeuksien toteutumista. Sopimus hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien kokouksessa 1989, ja Suomessa se tuli voimaan 1991. Viikkoa on vietetty vuodesta 2018 lähtien, ja tänä vuonna sen teemana on lapsen oikeus turvallisuuteen.

Turvallisuus, tai pikemminkin turvattomuus ja sen kokemus, nousi esiin myös seminaaripäivässä. Esimerkiksi väitöskirjatutkija Noora Viljamaa nosti turvattomuuden yhdeksi keskeiseksi käsitteeksi kertoessaan 1800-luvun Turun köyhäintalon lapsista. Tuolloin aikalaiset puhuivat turvattomien lasten huolehtimisesta, mutta tutkimuksessaan Viljamaa kysyy, mitä turvattomuus oikeastaan tarkoitti ja miten se vaikutti sitä kokeneiden ihmisten elämänkulkuihin. Viljamaan mukaan 1800-luvulla turvattomuuteen altistivat hyvin samanlaiset tekijät kuin 2000-luvullakin. Näitä seikkoja ovat Antti Kääriälän ja Tiina Ristikarin (2020) mukaan muun muassa toimeentulon niukkuus, yksinhuoltajuus, vakavat sairaudet ja vanhemman vankeustuomio tai kuolema. Tällaisten tilanteiden aiheuttamat lasten turvattomuuden kokemukset ovat jäljitettävissä myös ajan alkuperäislähteistä, vaikka se Viljamaan sanoin vaatiikin aineiston ja siihen liittyvien hiljaisuuksien aktiivista haastamista ja vaihtoehtoisten reittien löytämistä.

Lähteiden fragmentaarisuuden ja viranomaiskatseen ytimessä oli myös akatemiatutkija Johanna Annola, joka pohti puheenvuorossaan 1800-luvun naisvankien käsitteellistettyjä, havaittuja ja elettyjä kokemuksia. Esimerkiksi naisvankien äitiyden kokemukset, joiden ympärille kietoutuu myös turvattoman lapsuuden kokemuksia, ovat löydettävissä yksittäisistä asiakirjojen merkinnöistä. Pienistä vihjeistä koottuja elämäntarinoita on kuitenkin mahdollista avata laajemmin elämänkulkututkimuksen avulla ja valottaa näin sitä maailmaa, johon lapset syntyivät.

Pohdittaessa lasten oikeutta turvallisuuteen on syytä kiinnittää huomiota myös naisten turvattomuuden kokemuksiin. Väitöskirjatutkija Riikka Suominen toi tätä näkökulmaa esiin kertoessaan syntyvyyden säännöstelyn mahdollisuuksista 1900-luvun alun Suomessa, jolloin ehkäisy nähtiin luokkakysymyksenä. Siihen tarvittavia välineitä kyllä mainostettiin työväen lehdissä, mutta todellisuudessa ehkäisyvälineet olivat hinnoiltaan työväen saavuttamattomissa. Lisäksi ehkäisyn myöntämiseksi naisen oli oltava naimisissa. Seksuaalineuvontaa oli huonosti tarjolla ja he, jotka olisivat sitä kipeimmin ehkä tarvinneet, jäivät usein avun ulottumattomiin.

Turvattomuus liittyy myös hiljaisuuksiin, joka oli toinen seminaarissa esiin noussut teema. Ylisukupolvisia hiljaisuuksia tutkineen, sosiaalityön tutkija Anna-Maria Isolan mukaan hiljaisuudella halutaan joskus suojella eriarvoisuuden haitallisilta vaikutuksilta – luoda turvaa. Vaikenemalla yritetään luoda lapselle turvallista ilmapiiriä, eräänlaista ”onnellisuusmuuria”, kuten historian tutkijatohtori Antti Malinen asian ilmaisi. Aikuisten hyvää tarkoittavalla eleellä saattaa kuitenkin olla päinvastaisia vaikutuksia. Oli vaikeneminen sitten suunniteltua tai äkillistä, se voi jättää lapsen epävarmuuteen, joka kalvaa häntä vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Tämä tulee hyvin näkyviin omassa väitöskirjatutkimuksessani, jossa tutkin lapsuuden köyhyyskokemuksia 1920−1930-luvun suomalaisella maaseudulla muistitietoaineiston avulla. Esimerkiksi sijoituskotiin joutuneille lapsille ei aina avattu syitä siihen, miksi he joutuivat eroon vanhemmistaan tai miksi heitä ruumiillisesti kuritettiin. Selittämättömyys tekee asian vaikeaksi ymmärtää ja hyväksyä, ja siksi muisto satuttaa.

Sen lisäksi että aikuiset itse vaikenevat lasten edessä, he myös vaientavat. Lastensuojelun menneisyysselvityksessä vuodelta 2016 selvisi, että lapset jäävät kaltoinkohtelukokemustensa kanssa toistuvasti yksin. Kuulluksi-hankkeessa Antti Malinen ja tutkijatohtori Karoliina Puranen-Impola tutkivat parhaillaan lasten sijaishuollossa tapahtunutta kaltoinkohtelua ja sen kohtaamisen vaikeuksia. Jatkuva vaientaminen johtaa pahimmillaan yksilön yhteiskuntasuhteen ja -kokemuksen rikkoutumiseen, mikä voi altistaa monenlaiselle turvattomuudelle.

Yhtenä turvattomuudelta suojaavana ja resilienssiä vahvistavana tekijänä voidaan pitää uskoa tulevaisuuteen. Aikaisempi tutkimus on osoittanut, että huono-osaisuudella on selvät kytkökset tulevaisuuden odotuksiin. Varattoman perheen lapsella on vaatimattomammat toiveet huomispäivästä kuin hyvätuloisen perheen kasvatilla. Asiasta merkityksellisen tekee se, että tulevaisuuden odotushorisontti ohjaa usein myös yksilön nykyhetkessä tekemiä valintoja ja päätöksiä. Jos lapsella ei ole luottoa siihen, että voisi koskaan valmistua matematiikan opettajaksi tai koodariksi, miksi hän vaivautuisi laskemaan laskuja peruskoulun oppitunnilla?

Millaista tulevaisuuden uskoa tutkimus luo? Tarkastelemalla hiljaisuuksia, niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä, voidaan huomata lasten elämässä turvattomuutta luovia tekijöitä, jolloin niitä on mahdollista ennaltaehkäistä. Eri tieteenalojen pysähtyminen saman aiheen äärelle samassa tilassa on hedelmällistä ja myös tärkeää itsenäistä työtä tekeville tutkijoille. Noora Viljamaa kiteytti seminaarin tutkimuksellisen annin ja yhteiskunnallisen merkityksen sanoilla: ”Tämän päivän seurauksena lapsuuteen liittyviä hiljaisuuksia on aika paljon vähemmän. Hiljaisuuden kerrostumat eivät ole läpipääsemättömiä.”

Maria Syväniemi

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa ”Lasten ja nuorten arjen kokemukset köyhyydestä ja huono-osaisuudesta kriisien jälkeisessä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään”.

Lukemista:

Hytönen, Kirsi-Maria; Malinen, Antti; Salenius, Paula; Haikari, Janne; Markkola, Pirjo; Kuronen, Marjo; Koivisto, Johanna: Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983. (2016). https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/74821

Isola, Anna-Maria, ja Elina Turunen: Syrjäytymisestä selviytymiseen Suomessa: köyhyydestä ja sosiaalisista mahdollisuuksista kertovan laadullisen seuranta-aineiston (2006–2012) kuvaus. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 2014.

Kuulluksi-hanke. Torjutut, hiljaiset ja kuulluksi tulleet: Lasten kaltoinkohtelun kokemus sijaishuollossa ja sen julkituonnin esteet ja mahdollisuudet vv. 1950–2025. https://lapsuudenhistoriaa.fi/tutkimushankkeet/kuulluksi-hanke-koneen-saatio/

Kääriälä, Antti & Ristikari, Tiina: Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten taustat ja aikuisuuden asemat. Teoksessa Lapsiperheiden köyhyys ja huono-osaisuus. Toim. Johanna Kallio & Mia Hakovirta. Vastapaino, Tampere 2020, 225-256.