Havaintoja jooga- ja meditaatioretriitiltä

Henkistä hiljaisuutta ja läsnäoloa: Havaintoja jooga- ja meditaatioretriitiltä

Hiljaisuus ja vaikeneminen mielletään usein vetäytymisenä, joka sisältää toimettomuutta ja tyhjyyttä. Ajatus hiljaisuudesta tällaisena passiivisena tilana kuvastaa länsimaalaista kulttuuria, jossa puhe yhdistetään toimijuuteen ja hiljaisuus nähdään helposti poissaolona. Uskonnontutkijat, kuten Tanya Luhrmann ja David Morgan ovat osoittaneet, kuinka myös kristinuskossa hiljentyminen usein mielletään kuuntelemisen tilana, jossa ihminen vetäytyy omasta äänestään nöyrtyäkseen ja antaakseen tilaa Jumalan puheelle. Vastaavasti myös kulttuurisessa ymmärryksessämme hiljaisuus monesti linkittyy nöyrtymiseen, sisäänpäin kääntymiseen ja odotukseen.

Tässä blogitekstissä tarkastelen kuitenkin hiljaisuutta ja vaikenemista terävänä läsnäolon muotona ja tekniikkana. Ajatukseni pohjaavat osallistuvaan havainnointiini uushenkisellä jooga- ja meditaatioretriitillä heinäkuun 2026 lopussa. ”Mitä aiot havainnoida, jos kaikki ovat hiljaa”, minulta kysyttiin, kun kerroin kenttätyösuunnitelmistani. Jälkikäteen on selvää, että havainnoitavaa oli runsaasti. Retriitti osoitti minulle, kuinka hiljaisuus voi olla sekä aktiivista että vahvasti aistillista, suhteessa itseen, muihin ja ympäristöön.

Retriitin näyttämönä toimi Heponiemen hiljaisuuden keskus, entinen diakonissalaitoksen retriittikeskus, joka vuonna 2022 siirtyi uudelle omistajalle. Toiminnan on kuvailtu jatkuvan pitkälti ennallaan, mutta ilman uskonnollista rajausta (https://yle.fi/a/74-20002389). Keskuksen ilmoitustaulua silmäillessäni kävi ilmi, että Heponiemessä järjestetään ennen kaikkea kehon ja mielen hyvinvointiviikonloppuja eri palveluntarjoajien vetäminä. Retriittimme oli siis tyypillinen esimerkki keskuksen nykyisestä toiminnasta.

Hiljaisuus rakentui retriitillä vahvasti elämykselliseksi, kehon eri aistien kautta koetuksi ja tulkituksi tilaksi. Punaisena lankana toimivat retriitin teemat: omaan kehoon kotiinpaluu ja rajojen tutkiskelu. Näitä toteutimme niin metaforisesti kuin konkreettisestikin kehomme kautta. Saimme esimerkiksi meditoidessa tunnustella miltä iholla hengittäminen tuntuisi, näin siirtäen huomiomme elimeen, jossa oman kehon ja ulkomaailman rajat kohtaavat. Kirjoitusharjoituksien avulla sen sijaan reflektoimme omien rajojemme tilaa: ”Mitä sallin muilta ihmisiltä?”, ja ”onko omien rajojen kertominen yhtä helppoa/vaikeaa kaikissa tilanteissa ja ihmissuhteissa?” Näitä kysymyksiä pähkäilimme kukin hiljaa omien muistivihkojemme sivuilla retriitin kuluessa. Hajuaistin kautta pyrittiin syventämään hiljaisuuden kokemusta käden, kaulan tai nilkan alueelle levitettyjen tuoksuöljyjen avulla. Laventelin tuoksu sai meidät uppoutumaan syvemmin yin-joogan hiljentymiseen, piparmintun tuodessa virkeyttä aamun harjoitukseen. Katseemme ohjattiin toistuvasti kauniisti aseteltuun alttariin, jota koristivat päivittäin vaihtuvat luonnonkukat, kynttilät sekä osallistujien mukanaan tuomat merkitykselliset esineet. Nostimme alttarin ympäriltä myös päivittäin itsetutkiskeluun ja ennustamiseen tarkoitettuja uushenkisiä kortteja, jotka tukivat päivän pohdintojamme. ”Mitä tahansa nykyhetki sisältää, hyväksy se kuin olisit sen itse valinnut”, yksi nostamistani korteista kannusti.

Jaoin retriitin 14 muun osallistujan ja ohjaajan kanssa. Hiljaisuudessa pääsimme muodostamaan uuden tavan olla yhteydessä toisiimme. Viikonlopun aikana muodostimme yhteyden, joka sanojen sijaan pohjautui eleisiin, katseisiin ja jaettuun tilaan. Koska katsekontakti ja puheeton viestintä oli retriitillä sallittua, oli kommunikaatio toiminnassamme läsnä monella tavalla. Kun sanoja ei ole, hymy viestittää mm. tervehdyksen, kiitoksen tai hyväksynnän. Lisäksi sanattomuus vaikutti tapaamme järjestäytyä ja ohjata huomiotamme tilassa. Illallisella emme istuneet vastakkain, vaan vierekkäin suunnaten katseemme ulos rakennuksen suurista ikkunoista kohti järvimaisemaa. Osallistujien lisäksi paikalla oli myös Heponiemen henkilökunnan jäseniä, jotka liikkuivat hiljaisuutemme reunoilla. He viittilöivät meitä hakemaan ruokaa ja etsiessäni teekuppia se ilmestyi eteeni kuin tyhjästä. Ajattelin, kuinka paljon herkemmin pitää tarkkailla kanssaihmistä silloin, kun puhe ei ole käytettävissä. Voisiko pidempi hiljaisuus muuttaa tapaamme kohdata toiset ihmiset?

Hiljaisuus ei kuitenkaan aina ole miellyttävää tai helppoa ja sen varjopuolia on nostettu esiin viime aikoina (https://www.uusijuttu.fi/juttu/sv7fBLwy-m3gkzApa-7ef62). Pohdiskelin retriitin aikana myös hiljaisuuden synkempiä ulottuvuuksia. Olin erityisesti kiitollinen siitä turvallisesta tunnelmasta, joka retriitille rakentui. Jos tapahtumassa, jossa sitoudutaan yhteiseen hiljaisuuteen, menisi jotain pieleen, tuntuisi kollektiivisen hiljaisuuden rikkominen varmasti paljon suuremmalta teolta kuin puheen värittämässä ympäristössä. Joogatilassa huomioni kiinnittyi seinällä oleviin Lohjan seurakunnan turvallisemman tilan periaatteisiin, joissa neuvottiin kunnioittamaan toisen fyysisiä ja psyykkisiä rajoja, erilaisia tapoja uskoa, ja jokaisen oikeutta määritellä itsensä. Mietin voiko hiljaisuus, uskonnollisesta kontekstista riippumatta, nostaa voimakkaammin pintaan eettisiä kysymyksiä ja tarpeita, kun emme voi turvautua ääneemme?

Hiljalleen hiljaisuuteen tottui ja siitä tuli osa retriitin arkea. Se ei näyttäytynyt enää vetäytymisenä tai passiivisena odottamisena, vaan tarkkailun ja läsnäolon muotona. Ensimmäisenä iltana huonetoverini koputtaa pöytää ja viittilöi lamppua kohti kysyvällä katseella. Ymmärrän hänen tiedustelevan, voiko valon sammuttaa ja nyökkään. Valot himmenevät, ja liikkeeni pehmenee ja hidastuu. Kohdistan jakamaamme tilaan uudenlaista tarkkaavaisuutta. Seuraavana iltana elettä ei enää tarvita. Valo sammuu ja tiedän huonetoverin käyneen nukkumaan. Hiljaisuus oli alkanut toimimaan aktiivisena vuorovaikutuksen välineenä, jossa toimijuus ei kadonnut, vaan siirtyi sanoista kehoon ja tilaan.