Muinais-DNA valottaa keskiaikaista kielenvaihdosta Volga-Oka-jokien alueella (9.1.2023)

Nykyisen Venäjän alueella asuu yli sata etnistä vähemmistöä jotka puhuvat yhteensä ainakin sataa vähemmistökieltä. Volgan ja Ural-vuorten alueella suurimpia vähemmistökielten ryhmiä ovat uralilaiset kielet. Uralilaisten kielten levinneisyyden uskotaan olleen vielä rautakauden lopulla huomattavasti nykyistäkin laajempi. Paikannimistön ja historiallisten lähteiden perusteella on voitu ennallistaa näiden kielten historiallisia puhuma-alueita sekä tehdä päätelmiä sukupuuttoon kuolleista kielimuodoista.

Slaavilainen kieli ja kulttuuri saapuivat Volgan alueella ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla. Tämän ajanjakson aikana slaavilaiset heimot levisivät alkuperäisiltä asuinsijoitaan (todennäköisesti eteläisestä Baltiasta tai itä-Euroopasta) kaikkiin ilmansuuntiin ja toivat mukanaan slaavilaisen kielensä sekä vaihtelevan määrän perimää. Idässä ja pohjoisessa slaavit osallistuivat Kiovan Rusin ruhtinaskunnan muodostamiseen 800-luvun lopulta alkaen. Historiallisten lähteiden mukaan erityisesti Kiovan Rusin koillisosiin muodostui tuolloin kaksikielisiä yhteisöjä, joissa puhuttiin sekä slaavilaisia että uralilaisia kieliä. Keskiajalle tultaessa slaavilaiset kielet kuitenkin nousivat arvoasemaan kristillistymisen ja kyrillisen kirjoituksen keksimisen myötä. Tämän kehityksen seurauksena paikalliset uralilaiset kielimuodot jäivät taka-alalle ja katosivat lopulta kokonaan.

Ihmisen DNA:n perusteella ei voida päätellä, mitä kieltä tämä on eläessään puhunut tai mihin etniseen ryhmään kuulunut. Muutokset väestön geenipoolissa kertovat kuitenkin väestöjen liikkeistä ja eri ihmisryhmien kohtaamisesta, ja yhdessä historiallisen ja kielitieteellisen tiedon kanssa muinais-DNA voi valottaa esimerkiksi tapahtumien ajoitusta. Current Biology -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa selvitimme sitä, miten historiallisesti tunnettu kielenvaihdos uralilaista kielistä slaavilaisiin kieliin näkyy muinaisten ihmisten perimässä Volga-Oka-jokien välisellä alueella. Erityisen mielenkiinnon kohteena olivat slaavilaisten edeltäjät, joiden oletamme puhuneen jotakin sukupuuttoon kuollutta uralilaista kieltä. Millaisia he olivat geneettisesti? Entä kuinka paljon geenivirtaa kielenvaihdokseen liittyi?

Tutkimuksessa analysoimme 31 yksilön perimänlaajuista DNA-aineistoa Keski-Venäjältä, Suzdalin alueelta. Tutkimuksen vanhimmat yksilöt ovat peräisin Bolshoye Davydovskoyen roomalaiselle rautakaudelle (n. 300-400 jaa) ajoittuvasta kalmistosta. Tähän Volgan alueen rautakautista kulttuuria edustavaan kalmistoon on haudattu pääasiassa naisia ja lapsia. Varhaista slaavilaista asutusta tutkimuksessa edustivat Shekshovon kalmisto ja yksi hieman itäisempi hautaus Gorokhovetsistä (n. 800-1200 jaa). Myöhäistä keskiaikaa ja historiallista aikaa edustivat Kibol, Krasnoe, Kideksha ja Gorokhovets Sretensky (1400-1800 jaa).

Euraasian nykyväestöön verrattuna Bolshoye Davidovskoyen rautakautiset asukkaat muistuttivat geneettisesti eniten nykyisiä venäläisiä Arkhangelskin alueelta. Tämän alueen venäläisillä, kuten myös lähes kaikilla uralinpuhujilla, on paljon nk. siperialaista perimää, joka puuttuu useimmilta muilta eurooppalaisilta. Vaikka Arkhangelskin alueella puhutaan nykyään vain venäjää, on sielläkin luultavasti puhuttu aiemmin myös uralilaisia kieliä, ja sen väestössä lienee tapahtunut kielenvaihdoksia ja geneettistä sekoittumista slaavilaistumisen myötä samaan tapaan kuin Volgan alueella. Bolshoy Davidovskoyn asukkaiden genomeissa näkyi toisaalta yhteys alueen muinaisiin metsästäjä-keräilijöihin vahvemmin kuin pohjoisvenäläisillä tai Volgan alueen nykyisillä uralinpuhujilla, mikä kertoo tämän rautakautisen väestön omaleimaisuudesta.

Tutkimuksen nuorempien yksilöiden genomit puolestaan heijastelevat alueen tunnettua kielihistoriaa: varhaiskeskiaikaisissa hautauksissa oli sekä geneettisesti nykyisten itäslaavien että uralinpuhujien kaltaisia yksilöitä, mutta vain rajallisesti näiden kahden ryhmän sekoittumista. Tämä tukee historiallista tulkintaa Kiovan Rusin kaksikielisistä yhteisöistä. Mielenkiintoista on, ettei hautaustavoissa tai hautaesineissä näy minkäänlaista eroa näiden kahden geneettisen ryhmän välillä, mikä saattaa kertoa siitä, että kulttuurisesti yhteisö on ollut yhtenäinen. Myöhäiskeskiajalle ja historialliselle ajalle ajoittuvat yksilöt voitiin puolestaan mallintaa näiden kahden varhaisemman geneettisen ryhmän sekoituksena – mallin mukaan noin 70 % historiallisen ajan väestön perimästä oli peräisin ”slaavilaiselta” osalta väestöä ja loput ”uralilaiselta” ryhmältä.

Visuaalinen tiivistelmä tutkimuksen tuloksista.

Peltola et al., “Genetic admixture and language shift in the medieval Volga-Oka interfluve” Current biology (2023)

On tärkeää muistaa, etteivät geenit kerro mitään ihmisen puhumasta kielestä tai etnisestä identiteetistä. Voimme tehdä geneettisen aineiston perusteella vain epäsuoria päätelmiä muinaisissa yhteisöissä mahdollisesti puhutuista kielistä ja verrata geneettisiä havaintoja kielitieteelliseen ja historialliseen tietoon.

Havaitsimme aineistossamme myös yksilöitä, joiden perimä viittaa alkuperään muualta kuin Koillis-Euroopasta. Kaksi 1200-luvulla ajoittuvaa nuorta miestä Shekshovosta ovat perimältään lähellä Keski-Aasian turkkilaisia kieliä puhuvia paimentolaiskansoja, kuten kazakeja, karakalpakkeja ja Siperian tataareja. Monet näistä kansoista palvelivat rajavartioina Kiovan Rusissa juuri 1200-luvulla. Lisäksi Kidekshasta löytynyt, 1400-luvulle ajoittuva yksilö kantoi perimässään pientä osuutta todennäköisesti Lähi-Idästä tai Kaukasukselta. Näiden yksilöiden perimät kertovat konkreettisesti muinaisten yksilöiden liikkuvuudesta sekä Kiovan Rusin pitkälle ulottuneista kontakteista.

Viite:

Peltola S, Majander K, Makarov N., Dobrovolskaya M., Nordqvist K, Salmela E. & Onkamo P. Genetic admixture and language shift in the medieval Volga-Oka interfluve. Current Biology 33(1), 174-182.e10, doi:10.1016/j.cub.2022.11.036, 2023.