Osa 1. LAPSUUTTA ETSIMÄSSÄ – TUNTEITA TÄYNNÄ, VAAN ONKO SANOJA NIITÄ ILMAISTA? – Quarite, et inventis –
Tätä lukiessasi laita mieluista, rauhallista instrumenttaalimusiikkia soimaan. Istahda ja lue hitaasti… rauhassa… Minulla soi Song from A Secret Garden /Rolf Løvland
Mietin. Muistelen. Pohdin.
Ajattelen.
Hämmästelen. Ihmettelen.
Kuka sinä olet? Kuka minä?
Pieni, mutta suuri.
Heikko, mutta vahva.
Kuka sinä olet?
Arvoitus, joka joskus olin itsekin.
Meistä jokainen.
Kuka sinä olet?
Sinä vastaat kyllä jos
sinut huomataan.
Vastaat, jos sinut nähdään,
jos sinua kuunnellaan,
jos sinua kunnioitetaan.
Ja ehkä muistat itsesi
pienenä, mutta suurena,
heikkona, mutta vahvana.
Jos muistat. Muistatko?
Me kutsumme sinua lapseksi.
– Leena Poikela –
Pitkän työhistoriani viimeiset vuodet ovat käsillä. Olen koko opiskelu- ja työurani yrittänyt löytää lapsen maailman, sellaisena kuin se näyttäytyy juuri sillä hetkellä, siinä ajassa ja paikassa, jossa olemme läsnä. Lapsuus ja sen erityisyys ovat aina kiehtoneet minua. Kuinka sensitiivisiä meidän tuleekaan olla, jotta muistot lapsuudesta olisivat mahdollisimman onnellisia. Piaget on sanonut, että aina kun opetamme lapselle jotain, estämme häntä keksimästä itse. Ja kuitenkin se, minkä sallimme hänen keksiä omin päin, säilyy hänessä kiistattomasti… hänen elämänsä loppuun asti (Jantunen, Ylipiha & Hokkanen 1993, 7; Poikela 1998, 58).
Rinnalla-hankkeen perimmäinen lähtökohta lapsen sosiaalisemotionaalisten taitojen tukemisessa taiteiden, sanataiteen ja musiikin keinoin on se unelma, jota saan elää nyt todeksi. Innolla riennän tiimimme kanssa kohtaamaan lapset päiväkodissa, kaikkine kommervenkkeineen, iloineen ja suruineen. Hyppään pitkästä aikaa konkreettisesti lapsen maailmaan, puhumaan pienistä suurista asioista heidän kanssaan aidossa, välittömässä vuorovaikutuksessa. Hyppään kyytiin päiväkodin aikuisten rinnalle; yhdeksi lisäsyliksi, -korviksi, -silmiksi ja -käsiksi auttamaan yhteiskuntamme pienimpiä ensiaskeleissaan kodin ulkopuolella. Lähden nöyrästi, hienovaraisesti auttamaan lasta sanoittamaan ajatuksiaan ja tunteitaan. Lähden myös itse oppimaan, sillä lapset ovat suurimmat opettajamme. Lapset ovat tarkkoja, havaitsevia, kysyviä pohtijoita, ahkeria leikeissään. Lapset ovat aitoja, rehellisiä ja suoria. Lapsuuden maisemat avautuvat vasta ehkä jälkikäteen, paljon myöhemmin. Niin kuin Georg Henrik von Wright kirjoitti teoksessaan Minervan pöllö: “Vasta hämärän langetessa aloittaa Minervan pöllö lentonsa, Hegel tarkoitti tällä, että vasta jonkin aikakauden lähestyessä loppuaan voimme ymmärtää sen tarkoituksen ja tosiolemuksen. Tämä pitää paikkansa niin yksilön elämänkaaresta kuin erottamistamme historian eri kausista.” (von Wrigt, 1992, 7)
Mietin pitkään mistä aloittaisin tämän kirjoittamisen. Tämä tarina on pohjustusta Silkkitielle, joka on tapani toteuttaa musiikkikasvatusta. Siitä tarkemmin sitten myöhemmin, tämän Rinnalla-hankkeen päästyä kunnolla käyntiin. Tämän kirjoitelman laatimiseen tarvitsin apuvoimia. Vanha, totuttu tapa jo lapsuuden kodista tulikin melkein kuin itsestään hätiin. Siksipä tänään luin pitkästä aikaa uudestaan Juhani Ahon Muistatko? –teosta. Kertomuksen päähenkilö sukeltaa lapsuuteensa, johon tähän kirjoitukseen olen kerännyt muutamia lainauksia.
Juhani Aho kirjoittaa :
”Enhän tiedä, oliko lapsuuteni juuri se, miltä se minusta nyt näyttää. En tiedä tarkoin, mikä on unta ja mikä totta siinä, mitä siitä muistan. Seison sen tällä puolella niinkuin usmaverhon edessä. Toiset elämykset sen takaa näkyvät vain himmeinä ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat täydessä valossa. Se verho on niinkuin utuseinä, jota varhaisen sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittämä hiljainen tuulenhenki ajaa rannan puihin sitä niissä liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien. Milloin näkyy ja milloin taas katoo palanen metsäistä nientä, rantaa, saari, joku lato luhdalla häikäisevässä, täydessä valossa. Väliin on peitossa kaikki, kaikki, mikä on maassa, mutta taivas on koko ajan sininen ja vapaa.
Kuuluu ajavien ääniä ja soutavien aironliikettä, kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei näy paljoa kerrallaan, mutta se, mikä näkyy, näkyy voimakkaana ja valoisana. Sillä valoisa aamu, sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elämyksineen. En saa sieltä nyt pakottamallakaan esiin muuta, kuin mikä on mieluista muistella. Miksi muistuu vain se? Siksikö, että onnen kasvuvoima keväisessä rehevyydessään on niin suuri, että se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?” (Aho, J. 1920. S.27-28)
Nykyinen aivotutkimus on kehittynyt niin, että meillä on jo joitakin vastauksia Juhani Ahon esittämiin kysymyksiin. Ahon kuvailemassa kertomuksessa on korostuneesti esillä lapsuuden hetkien elämyksellisyys ja positiiviset tunteet. “Ihmisen psyykkinen kehitys pohjautuu geneettisiin ja biologisiin tekijöihin, varhaislapsuuden vuorovaikutuskokemuksiin ja psykososiaalisen ympäristön tapahtumiin sekä kaikkien näiden tekijöiden yhteisvaikutukseen. Emootioiden ja tunnekokemusten keskeinen merkitys tässä kehityksessä on tullut yhä selvemmäksi. Vaikka tietomme tunteiden, vuorovaikutuksen ja aivojen kehityksen ja toiminnan yhteydestä ovat vielä rajalliset, näyttää siltä, että nämä kolme tekijää säätelevät ja ohjaavat toinen toisiaan ja kaikki yhdessä lapsen psyykkistä kehitystä.” (Mäntymaa & Luoma &Puura &Tamminen. 2003;119:459–65)
”Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään puolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja selittämätön.”, kirjoittaa Juhani Aho. (Aho. 1920, 29) Hän oli tarkka havainnoissaan jo 1920-luvulla. Neurobiologisen tietämyksen lisääntyessä on havaittu ensimmäisten elinvuosien olevan erityisen merkityksellisiä ihmisen koko myöhemmän kehityksen kannalta. Tunnekokemukset syntymästä alkaen (ja sikiötutkimusten mukaan jo ennen syntymää) näyttävät uusimpien tutkimusten valossa olevan oleellisen tärkeitä kehitykselle. ”Toisaalta lapsen ensimmäisinä vuosina – aivojen kiihkeimmän kypsymisen aikana – varhainen vuorovaikutus ohjaa ja säätelee hänen tunnekokemuksiaan.” (Mäntymaa & Luoma &Puura &Tamminen. 2003;119:464)
Lapsi elää hetkessä, tunnustellen maailmaa kaikkien aistiensa välityksellä. Koko keho, aivojen kaikki osat ottavat vastaan kokemuksellista tietoa, joka muovaa hänen persoonallisuuttaan ja elämysmaailmaansa. Meidän aikuisten vastuulla on antaa hienovaraisesti rikastuttavia tunnekokemuksia, joissa lapsi, vuorovaikutus, välittäminen ja rakkaus ovat keskiössä. Tunteiden vaikutus oppimiseen tulee tiedostaa. Silloin mukaan astuvat sadut, taiteet ja musiikki.
Lähteet
Aho, Juhani.1920. Muistatko? Kukkia keväiseltä niityltä. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö
Jantunen, T. & Ylipiha, M. & Hokkanen, S. 1993. Esiopetuksen perusteet. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy
Mäntymaa, M. & Luoma, I. & Puura, K & Tamminen, T. 2003. Tunteet, varhainen vuorovaikutus ja aivojen toiminnallinen kehitys. Duodecim 2003; 119:459–65
https://www.hameenkesayliopisto.fi/wp-content/uploads/2018/09/mantymaa_2003.pdf Luettu 28.03.2019
Poikela, L. 1998. Alakko nää mua? Teekkö nää oopperan mun kans? Oopperan yleisökasvatusprojekti Oulun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen Varhaiskasvatuskeskuksen taideaineiden integroituna päättöprojektina 1996-97. Pro Gradu –tutkielma. Ouluensis Universitas. Yliopistopaino: Oulun yliopisto
von Wright, Georg Henrik,1992. Minervan pöllö. Esseitä vuosilta 1987-1991.Otava, Keuruu
Quarite, et inventis. ’Etsikää, ja te löydätte.’
Musiikkia, jota kuuntelin tätä kirjoittaessani:
Rolf Løvland: Song from A Secret Garden /
- Song from A Secret Garden
- Papillon
Nederica Stepan: Voices of Birds in the Forest
Leena Poikela