Osa 2. LAPSUUTTA ETSIMÄSSÄ – LEIKIN JA MIELIKUVITUKSEN MAHTIVOIMAA – Quarite, et inventis –
Tätä lukiessasi laita mieluista, rauhallista instrumenttaalimusiikkia soimaan. Istahda ja lue hitaasti… rauhassa…Minulla soi Song from A Secret Garden /Rolf Løvland
Mietin. Muistelen. Pohdin.
Ajattelen.
Hämmästelen. Ihmettelen.
Kuka sinä olet? Kuka minä?
Pieni, mutta suuri.
Heikko, mutta vahva.
Kuka sinä olet?
Arvoitus, joka joskus olin itsekin.
Meistä jokainen.
Kuka sinä olet?
Sinä vastaat kyllä jos
sinut huomataan.
Vastaat, jos sinut nähdään,
jos sinua kuunnellaan,
jos sinua kunnioitetaan.
Ja ehkä muistat itsesi
pienenä, mutta suurena,
heikkona, mutta vahvana.
Jos muistat. Muistatko?
Me kutsumme sinua lapseksi.
– Leena Poikela –
”Se (lapsuus) oli minulle täynnä näkyjä ja pikku ihmeitä, joita en kuitenkaan semmoisina pitänyt, vaan jotka olivat kaikki ymmärrettäviä ehkä siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmärtämiseen. Ei mikään olisi voinut hämmästyttää. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitään. Jos kuu ja tähdet olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin päreen hehkuva hiili sitä pimeässä pirtissä kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut käsiäni jumalalle, jonka pisti päähän näin huvittaa lapsiaan.”, kirjoittaa Aho. (Aho,1920. s.29)
Pieni lapsi käyttää suurimman osan valveillaolostaan jonkinlaiseen leikkiin. Lapsi leikkii oppiakseen elämässä tarvittavia taitoja. Leikki myös auttaa lasta työstämään tunteitaan ja kokemuksiaan. Leikki valmistaa lapsen aivoja yhteen niiden tärkeimmistä tehtävistä: sopeuttamaan toiminnan kulloiseenkin tavoitteeseen ja ympäristöön. Taaperoiän jälkeen leikin muodot kehittyvät mielikuvitus-, juoni- ja sääntöleikeiksi toisten lasten kanssa. Nämä leikit antavat lapselle mahdollisuuden harjoitella omien tunteidensa ja toimintansa säätelyä sekä joustavaa ongelmanratkaisua, kompromissien tekemistä ja toisten huomioimista. Yhteisleikki on mitä tärkeintä sosiaalisten suhteiden harjoittelua. (Huttu & Heikkinen. 2017, 140)
”Lapsi on elämänsä loitsija, oman itsensä taikuri, pikku Prospero, jolla aina on saapuvilla ja käskettävänään mielikuvituksensa Ariel. Hän taittaa lepänlatvoja siivikseen, liehuttaa niitä ja on lintu ja lentää. Hän tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkään ja ajaa. Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehmä, hirnahtaa ja on samassa varsa, ynähtää ja on vasikka.””Ei ole mitään eroa lapsen unella ja todella, hän valvoo ja nukkuu tietämättä, mikä on unta ja totta. Lapsuuteni kokonaisuudessaan on kuin joku senaikuinen tällainen yksityinen yö: nukun pitkät ajat niin sikeästi, ettei siitä ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen sisästä häämöitellä suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nähtyjä: uskaltaa hypätä katon harjalta, kun jo tietää, ettei loukkaa jalkaansa; osaa ja saa uida; saa ratsastaa oikean hevosen selässä. On joskus pieni painajaishätä, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni.”(Aho. 1920, 29-31).
Isän selän takaa katsottu ukkosen jyrinä ja salamointi herättää Ahon kirjassa lapsen turvallisuuden ja onnen tunteen: ”Tämä kotoinen turvallisuuden tunne on elämäni ensimmäisiä onnen tunteita.”(emt.34) Tarina jatkuu turvallisuuden tunteen ja mielikuvituksen voiman ylistyksenä: ”Minulla ei ole mitään tarvetta pyrkiä pois pihamaan puitteista. Kun ensikerran joudun maantielle ja kuulen kärryjen rytinää, juoksen täyttä karkua kotiin niin kuin ketunpoika luolaansa. Näen kyllä kaukaa kirkontornin ja pappilan keltaisen päädyn ja suuret ikkunat ja valkoiset ikkunalaudat, kuulen säännöllisesti soitettavan siellä ruokakelloa, jonka mukaan meilläkin tulevat töistä, kiipeänpä aidallekin nähdäkseni seipäästä pidellen paremmin, mutta minun ei tee sinne minnekään mieleni. Näen samasta paikasta toisenkin talon, vastakkaiselta taholta, livaaran rinteeltä hyvin kaukaa salojen takaa toiselta puolen järven. Se on vieläkin suuremman ja komeamman näköinen. Sillä on ruskea katto ja vihreät seinät, mutta ikkunoita ei näy. Minä tiedän, että se on metsänkuninkaan Tapion linna, koska Satu-Anni niin sanoi. Muut sanovat, että se on vain vanha aho, jonka jyrkkä rinne näyttää seinältä ja rusottava kaski katolta. En usko. Se on sen Tapion linna. Uskon kaiken siksi, miksi mieleni tekee.” (emt. 34-35)
Juhani Ahon taitava kuvaus siitä, ettei lasta pidä kiirehtiä on vertaansa vailla. Lapsi kasvaa ja kehittyy omaa tahtiaan ja kun kaikki rakenteet ovat valmiina hyppäämään kehityksen seuraavalle tasolle, se tapahtuu kuin itsestään. Aikuinen on apuna, tukena ja rohkaisijana. Aikuinen voi hoksauttaa ja kannustaa, antaa eväitä kohdata uudet asiat ja niiden tuomat tunteet. Aikuinen voi sanallistaa lapsen kanssa, yrittää ymmärtää ja kuunnella tarkalla korvalla, katsoa ”hyvällä pentusilmällä”. Aikuinen voi lukea satuja, tarinoita, runoja ja laulaa, kuunnella musiikkia, jotka vastaavat juuri tähän hetkeen. Lapsi elää nämä mielikuvitusmatkat yhdessä aikuisen turvallisessa seurassa.
”Miksi tilttaltti niin mukavasti nostanee ja laskenee pyrstöään, kun pysähtyy kivelle? En väsy sitä katsomasta ja kummastelemasta ja seuraan sen mukana portille asti. Teen itselleni pyrstön kattopäreestä, hyppelen kiveltä kivelle ja nostan ja lasken. Miksi leppälintu, jolla on pesä liiterin nurkkalaudan alla, välistä piipittää, niinkuin sillä olisi hätä? Se kuin itkee jotain. Mitä se itkee? Miksi tulee sade yöllä, kun se illalla itkee…..” (Aho, 1920, 35)
Lopuksi vielä pieni esimerkki mielikuvituksen ja sadun mahdista kasvatuksen ja opetuksen apuna lapsuudessani. Tietenkin voimme kysyä, onko juuri tämän kaltaiset tarinat enää nykyaikaa, mutta esimerkiksi tarinoiden voimasta tämä kyllä käy. Aho kirjoittaa: ”Seison kerran kesällä laiturilla, jonka alla ja ympärillä jo silloin oli se hieno valkea hiekkapohja. Minun ei oikeastaan olisi lupa siihen mennä, kun ei ole muita rannassa. Siihen ui syvästä nousten parvi suuria kaloja, joilla on punaiset evät. Ne ovat niin kesyjä, että uivat ihan rannalle pulikoimaan. Niiden selät nousevat vedestä ja näyttää kuin ne pyrkisivät maihin. Ne ovat ehkä niitä Näkin ottamia lapsia. Olen kuullut, että Näkki ottaa lapsia, jos lapset menevät luvatta yksin rantaan ja vie ne linnaansa ja muuttaa kaloiksi. Yhtäkkiä ne suikaisevat jyrkkäyksen taa ja ovat kadonneet. Jos ne menivät viemään sanaa isälleen? Minä juoksen kiireesti pois laiturilta…. On ollut semmoinen Kihovauhkonen, joka on ihminen, mutta kun tulee järven rannalle, ei lähde kiertämään, vaan kulkee pohjaa myöten ja nousee toisella rannalla maihin. Sillä on räpylät sormien ja varpaiden välissä. Se on kaikkien kalain tuttu. Se on ollut Näkin kultalinnassa ja nähnyt siellä kirkkoveneen pituisen hauen. Se ajaa sen selässä, kun on kiire. Minä olen ja elän Kihovauhkosena pitkät päivät, sukellan aitan alle ja tulen toiselta puolelta ylös. … (emt. 40-41)
Aho jatkaa lapsuuden leikkien ja mielikuvien ja muistojen kuvaamista: ”..Hiekkalaatikossa, auringossa, lämpimän seinän kupeessa – kaivamassa, peittämässä, rakentamassa ja hajoittamassa … uuneja, taloja, tarhoja, koko ajan hyräilemässä omatekoista säveltä … toverina pikkusisar, joka ei vielä osaa muuta kuin istua ja nauraa ja kaivaa hiekkaa lapiolla miten sattuu; jättää sen ja tunkee hiekkaa suuhunsa ja silmiinsä ja alkaa itkeä … minä siivoan hänen nenäänsä, pikkuraukan, sitten äiti tulee ja ottaa hänet…… ” (emt.42)
Juhani Aho kuvaa lapsuuden maisemaa ja muistoja kauniisti ja lempeästi: ”Sanon tässä vielä kerran, että maailma oli minulle vain ihmeitä täynnä ja että kaikkein tavallisimpienkin tapahtumien takana oli jotain, jota jäin ihmettelemään ja kysymään ja josta olisi tahtonut tietää enemmän. Kaikki uusi minua jännitti, ei vain siksi, että se oli uutta, vaan että siinä vielä oli jotain muutakin. Sellaisena salaperäisenä on maailma minulle oikeastaan aina pysynyt. Silloin en tietystikään koettanutkaan sen ihmeellisyyksiä selittää. Lapsi aavistelee kyllä, mutta tietää tuskin sen tekevänsä. En ole koko elämässäni päässyt kauemma kuin lapsi, joka todetessaan ihailee ja ihmettelee, pyrkimättäkään sen pitemmälle ja syvemmälle. Olen ollut mielestäni kaikkein selvimmillä silloin, kun maailma on ollut minulle vain ihana, lumottu metsä, jossa aina vain aukee uusia ihanuuksia ja tulee vastaan yllätyksiä, kaikkein tavallisimmissakin. Odotan joka tien käänteessä metsänneitoa tai jotakin semmoista ilmestystä. Ja se tulee aina toisessa tai toisessa muodossa……” (emt.53-54)
Lapsen täytyy saada unelmoida, haaveilla, löytää maailmansa pienin askelin. Älkäämme kiirehtikö häntä juoksemaan elämäänsä läpi. Lapsuus on niin arvokas aika, että meidän tulee aikuisina suhtautua siihen suurella kunnioituksella ja hellyydellä.
Unelmat ja haaveet voivat toteutua. Lapseni, Quarite, et inventis, etsi niin löydät.
Satujen mahti, tarinan voima, mielikuvituksen lento ja lapsen mieli ovat niitä peruselementtejä myös Sillkitiessä, musiikillisessa seikkailussa, jonne tulemme lasten ja aikuisten kanssa rohkeasti heittäytymään. Musiikki kuuluu kaikille – hiljaisuus on jokaisen omaa musiikkia.
Tuhatmuotoisen elämän laulu:
tuhatkasvoisen elämän laulu,
sama kuitenkin ajasta aikaan
kuin kierto auringon,
yks’ yhteinen kaikelle sille,
mikä syntyy ja häviää.
Sävel vaihtuu ja laulajat,
mutta ei katoa laulu. Se jää.
-Uuno Kailas-
Sanastoa Juhani Ahon tekstiin:
Usma(verho)= usva, utuhuntu, utu, runollinen usva
Liestyttää = purkaa kierteistä, poistaa kierteisyys
Tiltaltti= Tiltaltti on uunilintujen sukuun kuuluva varpuslintu, joka muistuttaa ulkonäöltään lähisukulaistaan pajulintua. Sen tuntee heleästä laulustaan: ”tilt-talt-tilt-talt…”. Tiltaltin nimitys on onomatopoeettinen.
Prospero= Shakespearen näytelmän Myrsky päähenkilö: Milanon vallastasyösty herttua, joka asuu saarella ja esiintyy mahtavana taikurina
Ariel == Shakespearen näytelmän Myrsky tuulenhenki, joka antautui Prosperon auliiksi palvelijaksi tultuaan tämän pelastamaksi
Kihovauhkonen = Suomen kansantaruissa esiintyvä olento. Nimi mainitaan ensimmäisen kerran jo vuonna 1663, kun Paltamon kirkkoherra, rovasti Juhana Cajanus vanhempi julkaisi kertomuksen Paltamon pitäjän oloista.[1] Cajanus mainitsee kotiseutunsa myyttiset alkuasukkaat, Calawa-jättiläisen ja hänen 12 poikaansa, joista yksi oli nimeltään Kihawanskoinen. Myöhemmin Kihawanskoinen eli Kihovauhkonen on tavattu muun muassa tervanpolton opettajana Pohjanmaalla, jättiläisenä tai vaeltavana oraakkelina. Savolaisten mukaan nimi merkitsee löyhkää tai houkkamaista ihmistä. Vuonna 1881 professori J. R. Aspelin kirjoitti tutkielman Kihovauhkonen, Kalevan poika, jossa hän yritti valaista tämän merkillisen taruolennon asemaa.
Lähteet
Aho, Juhani.1920. Muistatko? Kukkia keväiseltä niityltä. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö
Huttu, T. & Heikkinen, K. 2017. Pää edellä. Näin tuet lapsesi aivojen kehitystä. Helsinki: WSOY
Jantunen, T. & Ylipiha, M. & Hokkanen, S. 1993. Esiopetuksen perusteet. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy
Mäntymaa, M. & Luoma, I. & Puura, K & Tamminen, T. 2003. Tunteet, varhainen vuorovaikutus ja aivojen toiminnallinen kehitys. Duodecim 2003; 119:459–65
https://www.hameenkesayliopisto.fi/wp-content/uploads/2018/09/mantymaa_2003.pdf Luettu 28.03.2019
Poikela, L. 1998. Alakko nää mua? Teekkö nää oopperan mun kans? Oopperan yleisökasvatusprojekti Oulun yliopiston opettajankoulutuslaitoksen Varhaiskasvatuskeskuksen taideaineiden integroituna päättöprojektina 1996-97. Pro Gradu –tutkielma. Ouluensis Universitas. Yliopistopaino: Oulun yliopisto
von Wright, Georg Henrik,1992. Minervan pöllö. Esseitä vuosilta 1987-1991.Otava, Keuruu
Quarite, et inventis. ’Etsikää, ja te löydätte.’
Musiikkia, jota kuuntelin tätä kirjoittaessani:
Rolf Løvland: Song from A Secret Garden /
- Song from A Secret Garden
- Papillon
Nederica Stepan: Voices of Birds in the Forest
Leena Poikela