Satakunnan suot, niiden käyttö ja jatkokäyttö

Upeaa suoluontoa Satakunnassa

Suomen ympäristökeskus lähetti vuonna 2011 kaikkiin kuntiin kirjeet, joissa innostettiin päättäjiä lähiluonnon vaalimiseen. Kirjeisiin liittyi tietolehtisiä, joissa kerrottiin alueiden erityisen arvokkaista luontotyypeistä. Satakunnan osalta ne olivat jokireitit, rannikon rakkohauru- eli rakkoleväyhteisöt ja kilpikeidassuot.

Kilpikeidas on eräs Etelä-Suomessa tavattavien keidassoiden alatyypeistä. Se on muodoltaan kilpimäisen kupera. Ilmakuvalta voi nähdä, miten suon pinnan mättäät ja niiden väliset kosteammat kohdat sijaitsevat sisäkkäisten kehien tavoin suon korkeimman kohdan ympärillä. Kilpikeitailla voi olla runsaasti pieniä lampia, allikoita.

Laajat ja kosteat keidassuot ovat tärkeitä linnustolle, kuten erilaisille vesilinnuille ja kahlaajille. Ne ovat myös mainioita retkikohteita, joissa voi päästä kokemaan erämaan rauhaa. Suomella on kansainvälistä vastuuta niiden säilymisestä, sillä varsinkin allikkoiset keidassuot ovat meillä edustavimmillaan. Keidassuot ovat myös hyvin merkittäviä hiilen varastoja.

Kaikki Satakunnan suot eivät suinkaan ole kilpikeitaita. Maakunnassa on monenlaisia soita, joista mielenkiintoisena esimerkkinä ovat rannikon nuoret suot, jotka ovat syntyneet meren alta paljastuneelle maalle. Suuret ja vanhat suot ovat kuitenkin tyypillisimmin keidassoita, joskin vain harvat niistä ovat rakenteeltaan ja vesitaloudeltaan luonnontilaisia.

Soiden käyttö ja suonpohjien jatkokäyttö

Kilpikeitaiden viljavammat reunaosat, laiteet, on pääsääntöisesti raivattu pelloiksi tai ojitettu metsänkasvatusta varten. Ojia on kaivettu myös suon keskiosiin saakka, vaikka metsän kasvu niissä onkin heikkoa. Turvetta on keidassoilta otettu jo pitkään kotitarpeiksi ja 1970-luvulta alkaen myös koneellisesti laajoilta alueilta. Turpeen polttoa on kuitenkin voimakkaasti vähennetty ilmastonsuojelun nimissä ja monin paikoin tupeennosto on lopetettu. Kasvuturpeelle silti on vielä kysyntää.

Monilla Satakunnan keidassoilla on huomattavan paksu kerros heikosti maatunutta rahkaturvetta, joka soveltuu hyvin kasvuturpeeksi. Kasvuturpeelle on kehitelty myös vaihtoehtoja, joista eräs lupaava on suon pinnalla kasvatettu rahkasammal. Sen ominaisuudet kasvualustana ovat lähellä rahkaturvetta. Kunhan viljely saadaan laajassa mitassa onnistumaan, on kyseessä aito uusiutuva luonnonvara. Tämä on järkevää ilmastonmuutoksen torjunnan, luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ja vesistöjensuojelun kannalta.

Turpeenottoalueita jää jatkuvasti pois käytöstä turpeen loppuessa tai muista syistä. Alueet siirtyvät erilaisten jatkokäyttöjen piiriin, joista tunnetuimpia ovat metsän kasvatus, peltoviljely ja kosteikon perustaminen. Käytännössä maastonmuodot ja maaperän ominaisuudet rajaavat, maanomistajan tahdon ja yhteiskunnallisten reunaehtojen ohella, millaiseen jatkokäyttöön tai jatkokäyttömuotojen yhdistelmään siirrytään.

Metsänkasvatus edellyttää puustolle riittävää kuivatustilaa ja myös maaperän laadulla on merkitystä. Peltoviljelyssäkin maalaji ja sopiva kosteus ovat luonnollisesti tärkeitä seikkoja. Kosteikko taas on helpointa perustaa kohtaan, johon kertyy vettä turpeenoton päätyttyä. Laaja-alaisimmin monenlaisille kohteille sopiva jatkokäytön muoto on suon palauttaminen eli alueen ennallistaminen suoksi. Se sopii periaatteessa mille tahansa entiselle turvealueelle, sillä soitahan ne kaikki ovat ennen olleet.

Suon palauttaminen

Entisen turpeenottoalueen ennallistaminen suoksi on ilmastonmuutoksen torjuntaa, sillä jäännösturpeen maatuminen hiilidioksidiksi vähenee siinä minimiin ja kehittyvä suokasvillisuus myös sitoo itseensä ilmakehän hiiltä, josta osa päätyy turvekerroksen pitkäaikaiseen varastoon. Suon palautuminen myös parantaa vesien tilaa, luonnon monimuotoisuutta ja maisemaa.

Suokasvillisuuden palautuminen saadaan käyntiin, kun vedenpinnan taso nostetaan lähelle maanpinnan tasoa. Lisäksi auttaa, jos alueen reunamilta löytyy jäljellä olevaa suokasvillisuutta, josta rahkasammalet ja muut suolajit pääsevät leviämään. Palautumista voi edesauttaa levittämällä alueelle rahkasammalsilppua. Tuhkalannoitus sen sijaan ei ole eduksi suon kehittymiselle.

Tavoitteena ei tarvitse olla alkuperäisen suon palautuminen. Ainakaan suuri kilpikeidassuo ei voi olla lähiajan tavoite, sillä sellaisen kehittyminen kestää jopa tuhansia vuosia. Mutta toimiva ekosysteemi voidaan saada aikaan hyvin pian ennallistamistoimien jälkeen, kun vedenpinnan taso vakiintuu ja suokasvillisuus alkaa palautua. Jos kaikki menee hyvin, ei alue tarvitse myöhempiä hoitotoimia.